lauantai 28. syyskuuta 2013

Suomensaaren juoksu

Tänään olin juoksutapahtumassa, Suomensaaren juoksussa. Matkaa oli 6 kilometriä - Suunnon mukaan 5 ja puoli kilsaa, mutta ei sen väliä, kivaa oli. Kisa oli kivasti järjestetty, kaikki toimi ja mitalikin tuli kotiinviemisiksi. Kaikilla tuntui olevan hyvä meininki, niin järjestäjillä kuin kisaajillakin. Ehdottomasti parhautta oli ihana retrofiilis, alla oleva valokuvakin näyttää olevan kuin 70-luvulta. Sympaattista.




Kisa juostiin kolmena kierroksena hiekkapohjaisilla poluilla. En tuntenut reittiä, mutta aavistelin siellä olevan mäkiä, oikeassa olin. Väkeä oli viivalla ihan mukavasti, kun on kyse pienestä kyläkisasta. Näillä nurkilla on kovia juoksijoita, mutta mukavasti oli paikalla kuntoilijoitakin - kaikkia vartenhan tällainen tapahtuma on. Osa menee kovaa ja osa hiljempaa, liikunta tekee hyvää kaikille. 

Managerin kanssa houkuteltiin mukaan yksi ystävä & managerin työkavereita. Oltiin käyty etukäteen salaa vähän yhdessä harjoittelemassakin. Juoksutaustaa ei ollut, niin jännittäväähän tämä oli. Edellisenä iltana (ja vielä tänä aamunakin) saatiin puhelu, että eihän sinne voi mennä, siellä juostaan niin kovaa. Sitä oltiin käyty katselemassa viimevuotisia tuloksia... Kuten sanottu, seutuvilla on kovia juoksijoita, mutta se ei tarkoita sitä, että kukaan muu ei saisi osallistua. Voi kun osaisin tämän asian kääntää positiiviseksi: itse olen ihan riittävän monta kertaa ollut viimeisten joukossa, mutta mitä sitten. Jokaisesta urheilujutusta olen nauttinut, iloinnut muiden onnistumisista ja siitä että itsekin aikanaan olen maaliin tullut. Minua on kannustettu, vaikka en ole ollut kärkikahinoissa, pyrin itsekin kannustamaan ja tsemppaamaan muita, siitä tulee hyvä mieli! Täällä Suomensaaren juoksun järjestäjäkin sanoo, että toivoo näkevänsä tapahtumassa enemmän kuntoilijoita.

Onnistumisen iloa näin, kun juoksutapahtumaensikertalainen tuli iloisena, tyytyväisenä ja hyvävoimaisena maaliin! Jes! Kuutta kilometriä varten budjetoitu aika-arviokin alittui rutosti :) Itseään epäillyt ystäväkin kuittasi viimeisen kierroksen loppupuolella minusta ohi - minulla ei ollut mitään saumaa vastata siihen. Mäkisen reitin jälkeen minulla oli jo kintuista voimat loppu, mutta jääkiekkoilija ei pienistä maitohapoista piitannut vaan otti kunnon loppukirin. Komeeta!

Se oli hyvä juoksentelu Pirkan hölkkää varten. Flunssaoireetkin ovat nyt häipyneet ja saisivat pysyäkin poissa.

Tuloksista vielä sen verran, että olin toivonut, että matka taittuisi alle puolen tunnin. Menihän se, 27:52. Sen kunniaksi käytiin palauttelemassa kalamarkkinoilla muikuilla!

perjantai 27. syyskuuta 2013

Matti Näsällä on asiaa

Ei kun nääs semmonen asia mulla olis tosta matkakortista. Nimittäin miten onnistuu Tampereen joukkoliikenteen matkakortin lataaminen ihmiseltä joka ei käytä bussia.

Ihminen tarvitsee matkakorttia, koska urheilee: käy Tampereen uimahalleissa ja Pirkkahallissa. Näissä paikoissa matkakortti on edullisin tapa maksaa käyntikerta.

Tampereella uimahallin kertamaksu on 6,5 €. Matkakortilla maksettaessa kertamaksu on 4,7 €. Aamu-uinti maksaa normaalisti 4 € ja matkakortilla 2,9 €. Pirkkahallin kertamaksu on 2 €, matkakortilla 1,20 €. Että kyllähän se kannattaa matkakortilla maksaa.

No ei siinä mitään. Ilahduin, kun huomasin, että netissä onkin oikein latauspalvelu kortille - voin siis kätevästi ladata kortille arvoa sitä mukaa kun haluan. Ja niin teinkin.

Menin uimahalliin, löin kortin koneeseen, kone piippasi punaista eikä päästänyt sisään. Täh. Menin uimahallin kassalle, jossa minua ohjeistettiin, että ei se netissä ladattu arvo toimi, ennen kuin se aktivoidaan. Aktivointi tapahtuu bussissa tai R-kioskilla (tai muussa latauspisteessä). Voi elämän kevät, ajattelin, maksoin 6,5 egen kertamaksun uimahalliin ja totesin, että on sitten pakko mennä käymään R-kioskilla. Ihan varta vasten yhden aktivoinnin takia - tuollaiset pikkujutut on juuri niitä ärsyttäviä aikasyöppöjä. Eihän siihen kauaa mene, mutta periaatteesta, mulla on muutakin tekemistä. Voi jumankekka että on kätevää.

Sitten parin päivän päästä muistin kaupassa käydessäni, että ainiin se R-kioski, tässähän on sellainen lähellä joten piipahdan siellä nyt niin pääsen ensi viikolla uimahalliin. R-kioskin täti sanoi, että ei, eivät he voi korttia aktivoida, se täytyy tehdä bussissa tai Frenckellin palvelupisteessä. Wtf? Kun siis edelleenkään en käytä bussia. Ja uimahallissakin neuvottiin väärin.

Ei kun vielä kerran sinne nettiin latauspalvelun sivuille lukemaan: "Lataa lippu matkakortille Tampereen joukkoliikenteen bussissa". Ja samalla menee siis tietenkin bussin kertamaksu. No niin, vaihtoehdoksi siis jäi asioida Frenckellin asiakaspalvelussa.

Jumankauta juu nääs, nyt siellä kortilla tosiaan oli sitten "kortille latausta odottava arvotuote", jota en voi käyttää ennen kuin käyn ihan siellä Frenckellin asiakaspalvelupisteessä. Jonne siis minulla ei ole mitään muuta asiaa. Äääää.

Mua ei huvita taas niinku oikeen yhtäämmikään.

p.s. Kävin Frenckellin palvelupisteessä, sain hyvää palvelua, tunnistivat ongelman, lupasivat ottaa seuraavassa palaverissä puheeksi ja luultavasti jossain vaiheessa netissä ladattua korttia pystyy käyttämään uimahallissakin kulkematta ensin bussilla. Toistaiseksi täytyy tyytyä latailemaan korttia latauspisteissä.

torstai 26. syyskuuta 2013

Rakastan syksyä

Syksy on ihanaa aikaa: kuulasta, puhdasta, raikasta, värikästä, kosteaa. Omenoita, puolukoita, karpaloita. Uuden alku: kesän kuumuus ja hikoilu on hetkeksi historiaa, nyt saa hengittää raikasta ilmaa. Lämpimiä neuleita, villasukkia ja säärystimiä. Pimeneviä iltoja, kynttilänvaloa ja takkatulta. Lenkille vesisateeseen ja sen jälkeen saunaan lämmittelemään. Kanervia, punaisia ja keltaisia lehtiä. Maastopyöräilyä ja pitkiä juoksulenkkejä. Rauhallisuutta. Peruskuntokausi.



Syksy on mieluinen vuodenaika. Tämä saattaa johtua siitä, että olen itse syksyn lapsi, tänään tuli taas vuosi lisää mittariin. Ikäsarja ei vaihtunut, joten numeroilla ei ollut nyt merkitystä. Huono puoli syksyssä on joka puolella vallitseva flunssa ja niiskutus, jolta itse koitan välttyä. Eilen ja tänään on ollut melko vetämätön ja väsynyt olo, voi blaah. Eilen pidin lepopäivän, ja meinaan kyllä jättää tämänkin illan treenin väliin. Myöhäinen uintivuoro ei nyt houkuta, kroppa tuntuu tarvitsevan unta ja lepoa. Jos sitten olisi jo huomenna kunnossa ja lauantaina pääsisi taas juoksentelemaan. On kyllä kuulkaa kamalaa jättää treeni väliin kun ei ole ihan pää kainalossa, väsyttää vaan. Mutta jos nyt kerrankin viisaasti kuuntelisin itseäni. Ja manageria, sekin sanoi että jätä tällä kertaa väliin. Yleensä se patistaa aina menemään.

Olisin lauantaina menossa hölkkäisemään Suomensaareen kuuden kilsan lenkuran. Sinne on tulossa managerikin kaverin kanssa, manageri on tainnut saada myös työpaikalta houkuteltua jonkun mukaan. Muutama triathlonkaverikin on nähtävästi tulossa. Tykkäisin niin kovin päästä tuonne mukaan, siksi lepoa ja unta kaaliin nyt. 

Hain Tesoman apteekista aapeeseereitä. Sinne on aina kotoista mennä kun kaikki on tamperelaiselle ymmärrettävällä kiälellä. Ulko-ovessakin lukee että tönää eikä työnnä. Sisäpuolella lukee että verä.

Kieliasioista vielä kun ne on lähellä sydäntä. Gallup-kysymys, mitä teidän mielestänne tarkoittaa, kun sanon, että taivas aukesi? 

Käytin sanontaa siinä tarkoituksessa, että pilvet väistyivät ja aurinko alkoi paistaa. Sitten sain kuulla, että sanonta tarkoittaakin jonkun mielestä sitä, että alkoi sataa. Hämmennys! Tein pikagallupin, ja tämä tuntui menevän fifty-sixty auringonpaisteen ja sateen välille. Miten tämä nyt oikein menee? Mielestäni kun taivas aukeaa, pilvet väistyvät ja aurinko alkaa paistaa, ja kun taivas repeää, alkaa sataa. Voin kyllä olla väärässäkin.



Yksi kieliasia vielä kun sopii tähän teemaan: Turussa ne ei tiedä mikä on riävä! Voi että oli hassua kun piti viikonloppuna selittää että rieska ja rievä on ihan eri asia. Ens kerralla viedään kyllä tuliaisiksi rievä.

Roppa repsahtaa jonsei tee mitään. Tarttis pian päästä eres höntsäämään.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Ruisrääkki 2013

1:48:40 oli eilisen puolimaratonin nettoaika. Puolimaratonennätyksestä jäi 9 sekuntia (toukokuussa Eden Runissa 1:48:31), mutta ennätysjahdissa ei eilen oltukaan - varmaankin juuri siksi olen todella tyytyväinen eiliseen juoksuun.

KilpailuStrategia.
Mentiin koko viikonlopuksi Turkuun ystävien luokse, ja perjantaina managerit laativat kisastrategian. Melkoista tavoiteaikaa sinne tuuppasivat, vaikka sanoin, että juoksen sykkeillä, tarkoitus ei ole raastaa täysillä. Hauskaa ainakin oli suunnitellessa :D


Kympin, Ruisriikin, lähtö. Aika kapeaa baanaa alussa lähdetään.

Yksi geeli oli hajonnut ennen kisaa ja tahrinut kaikki vaatteet. Piti kiskaista se huiviin ennen kisaa.
Vakuuttavan näköinen vesipullo.
Lähtökarsinassa alkoi jännittää. Huomaa väkinäinen hymy.
Mutta kun pääsee juoksemaan, ei enää jännitä.

Ruisrääkki tuntui olevan nimensä mukainen. Profiili oli ihan riittävän nyppyläinen. Mäkiä riitti, useimmat eivät olleet pitkiä, mutta niitä vaan tuntui olevan aika paljon. Varsinkin alussa reitti oli justiinsa niin kuin strategiakuvassa olevan lohikäärmeen selkä: ylösalas, koko ajan. Reitti ei ole nopea.



Jalat irti maasta!
Lähdin aika edestä että olisi tilaa juosta. Suunnitelmissa oli, että juoksen suurinpiirtein 155-160 sykkeillä, niin että tulee kiva reipas treeni. Justiinsa niin varmaan kun on numerolappu rinnassa! Alussa oli mentävä virran mukana, ja meno tuntui hyvältä kun pääsi vihdoinkin irti ja baanalle. Sain sopivavauhtisen selänkin eteeni ja annoin mennä. Ensimmäinen kilometri menikin 4:53-vauhtia, huh, liian kovaa vauhtia pysyäkseen loppuun asti samana. Olin etukäteen miettinyt, että hyvin menee jos kilometrivauhdit pysyvät alle 5:30, mutta nelosella alkavista en sentään uskaltanut haaveillakaan. Alussa oli ylämäkeä ja sykkeet nousivat senkin takia yli suunnitellun 160:n. Joka tapauksessa fiilis oli hyvä ja juoksu kulki, teinpä siinä sitten äkkiä uuden pläänin, antaa olla orjallinen sykkeitten seuraaminen tänään ja menen fiiliksellä. Rennon kovaa hymyillen. Puristaa ei saa eikä tarvitse.

Sitten sain antaa mennä vapaasti ja niin että oli hyvä fiilis. Jos alkoi tuntua ikävän pahalta, sain hidastaa, kyllä oli rento meininki! En itse asiassa usko, että vauhdin väkinäinen kiristäminen olisi tuonut kovinkaan paljon nopeampaa loppuaikaa, tuntemukset olisivat kyllä olleet pahemmat. Yllättävän nopeasti kilometrit taittuivat. Jossain viiden kilometrin jälkeen oli kisan ehkä raskain ja tympein hetki, jotenkin se maasto sahasi koko ajan ylös ja alas ja sykkeet karkasivat varmaan liian ylös. Jossain kymmenen kilometrin kohdalla taas olin huolissani siitä, että kohta ollaan puolessavälissä ja kisa loppuu, on niin kivaa että pitää nyt nauttia täysillä!

Maisemat Ruissalossa olivat hienot. Oli metsää, niittyä, peltoa, valtavasti kanadanhanhia, hevosia, rantaa, merta. Tykkäsin ja haluan ehdottomasti sinne vielä uudestaan ihan rauhalliselle lenkille.

Juoksu oli suureksi osaksi hiekkatiellä, joka tuntui hyvältä jaloille. Melko lopussa tajusin, että hei, mihinkään paikkaan ei satu, aivan huikeaa. Yleensä sitä tulee jonkinlaista pistosta sinne ja tuntemusta tuonne, mutta nyt ei mitään. Rakko oli varpaaseen tulossa, sen tunsin, mutta ei rakkoja lasketa.

Lähdössä Kuuvan lenkille.

Paikallisoppaat olivat pelotelleet reitin lopussa olevalla Kuuvan lenkillä, sieltä tullaan kuulemma kilometri nousua maalia kohti. Pelottelu oli toiminut niin hyvin, että koko ajan odotin, että koska se mäki oikein alkaa, ja sitten tajusin, että olinkin tullut jo koko mäen ylös :) Nousu tapahtui loivasti ja pikkuhiljaa, ei se loppujen lopuksi niin pahalta tuntunut. Varalan vartin loppunousu maalia kohti oli paljon pahempi.

Voihan suomalaisten kannustus sentään. Reitin varrella oli katsojia, mutta ei kannustettu kuin omia tuttuja. Voi että sentään, kunpa ihmiset tajuaisivat kuinka vähällä vaivalla voisi saada juoksijan hyvälle mielelle ja tsempattua ihan uuteen vauhtiin! Ihan pikku taputukset ja kannustushuudot riittäisivät. Yhdessä kohdassa oli iso nippu katsojia, itsekin juoksin isossa porukassa, oli pakko huutaa katsojille, että kannustakaa hei! Melkein olisi voinut luulla että ollaan Hämeessä eikä Satakunnassa: hitaasti meni perille mitä toivoin, ja muutama taputus sieltä sentään irtosi :)

Kuuvan lenkin jälkeen matkaa oli muistaakseni enää reilu kilometri. Siinä oli muutama naisjuoksija edessä, ajattelin että uskaltaisinko lähteä kokeilemaan pääsenkö ohi. No tottakai, ei muuta kuin urku auki! Oli hassu tunne, juoksutyyli muuttui aivan täysin kun aloin väsyneillä ja mäkien hapottamilla jaloilla nostaa polvia juostessa, sehän alkoi tuntua juoksulta eikä hölkältä! Kevyttä meininkiä, tossu ei saa viipyä kauaa maassa, nyt on kiire! Jee! Aivan mahtavaa! Ohi vaan tytöistä, samalla parista miehestäkin. Koko ajan pelotti että ei kai tästä enää pitkä matka ole, miten pystyn ylläpitämään vauhdin... Maalialueen kuulutukset kuuluivat jo, missä se maali oikein on! Tulihan se sieltä ja kisaksihan se lopussa meni kun näin takaviistosta että apua nyt mua otetaan kiinni, ei kun lisää hanaa!

Loppukiri.
Maalissa: huikeeta, hienoa, hyvältä tuntui! Sijoituksesta en siinä vaiheessa tiennyt, mutta kun olin ollut jo jonkin aikaa maalissa, kuulutettiin maaliin N35-sarjan voittaja. Olisi siis kannattanut olla nuorempi (sanoi manageri). Sijoitukseni oli neljäs omassa sarjassa. Kilpailunumeroni muuten oli 2142 ja kokonaissijoitukseni kisassa 226:s, näistä numeroistahan voisi löytää vaikka mitä merkityksiä :)

Keskisyke oli 163, että vähän yläkanttiin se alkuperäissuunnitelmasta meni. Toisaalta vain yksi kilometri meni sen itselleni asettaman maagisen 5:30-rajan yli, eli siinä suunnitelmassa melkein pysyttiin. 

Kisan jälkeen oli mukava lähteä ystävien luo saunomaan ja syömään kunnon pihvit. Jälkipelejä ja strategioita käytiin läpi vielä iltamyöhälle.

perjantai 20. syyskuuta 2013

Lisää jumppakokeiluja ja paluu perusasioitten pariin

Jumppakokeiluja on suoritettu ahkerasti syksyn ja ylimenokauden iloksi. Edellisviikolla oli siis tiistaina kahvakuulaa ja pilatesta, keskiviikkona bollywoodia ja torstaina jatkoin Fit-jumpalla. Tuntikuvaus oli "Syke (HIIT) 30 + core 30". Meinasin mennä puolivaloilla, ihan vaan liikuskella liikkumisen ja uuden kokeilun ilosta. Olisihan tuosta tuntikuvauksesta jo viisaampi voinut päätellä, että ei sinne hissuttelemaan mennä.

Jaahans, ensimmäisenä otettiinkin steppilaudat esille. Jee! Entinen bodysteppailija tykkäsi kovasti! Ennen triathlonhurahdustani bodystep oli lempilajini. Oli pakko mennä eturiviin, koska ensinnäkin siihen ei normaaliin tapaan ollut mennyt ketään, vaan kaikki olivat pakkaantuneet takariviin, ja toisekseen olen mieluummin eturivissä mistä näkee kunnolla. Taisi olla virhe. Ohjaaja nimittäin näki, että minulla on sykemittari (muilla ei ollut). Hän tiedusteli minulta koko ajan, paljonko on syke on. Siinähän se sahasi 135:n ja 160:n välillä. Keskimäärin kysyessä oli aina 155. Se ei riittänyt, aina käskettiin laittaa lisää vauhtia ja tehoa. Ääh, en siinä kesken tuntia sitten alkanut selittää, että kun mä vaan nyt chillailen täällä, en mää niin tosissani, oikeasti harrastan triahlonia eikä tää mulle mikään viikon avainharjoitus ole... Työkaveri huuteli taustalta, että nyt kyllä katotaan sykkeitä väärältä ihmiseltä :) Taisin tosiaan olla eniten liikunnalle omistautunut siinä porukassa. Tunnin jälkeenkin pääsin vielä seurantaan, että eikö mulla syke yleensä nouse... Vihdoin pääsin sanomaan, että on tässä jo jonkin verran liikuntoja viikolla takanakin enkä nyt edes halunnut mennä sata lasissa.

Aikaisemmin harrastin melkeinpä vain ja ainoastaan kyseisen tunnin tyyppistä ryhmäliikuntaa. Syke oli siis katossa tunnin verran ja olin siinä oikein hyvä. Itse asiassa luulin, että minulla on hyvä kunto, kunnes aloin harrastaa juoksua, ja pitikin alkaa rakentaa peruskuntoa, joka minulla ei ollut hyvällä tolalla. No, nyt tiedän, että matalasykkeistä liikuntaa pitää olla riittävästi hankkiakseen hyvän kunnon.


On jo liian kylmää uida avovedessä.
Ai niin ja kävinhän mä sillä viikolla vielä yhdellä balance-tunnillakin. Sitten olinkin jo niin kaiken uuden kyllästämä, että lauantaina palasin perusasioiden pariin ja juoksin pitkän lenkin. Ajassa yli 2,5 tuntia, kilometreissä vähän päälle puolimaraton. Hitaasti ja nautiskellen. Lämmintä oli 20 astetta, vaikka syyskuussa ollaan. Kyllä se juoksu on mun juttu.


Eräänä aamuna oli mahdottoman kaunis valo.
Perusasioitten pariin olen pyrkinyt palailemaan syömisissäkin. Toisin sanoen sokerin olen pyrkinyt karsimaan pois. Voin paremmin ilman sitä - useimmiten sokerisia juttuja tulee syötyä melkein vahingossa vaikka ei niitä oikeasti tee edes mieli.


Jokin viikonloppuaamupalamunakas.

Poikkeus vahvistaa säännön: Koskikeskuksessa käydessä piti testata Minetti. Namnam :)
Viime viikonloppuna Tampereella juostiin puolimaraton. Huristelin paikalle syklolla seuraamaan kisaa ja kannustamaan. Siellä olikin paljon tuttuja juoksemassa, oli paljon kannustettavaa! Reitti vaikutti mukavalta, taidan pyrkiä olemaan itsekin ensi vuonna juoksemassa Tampereen kauniissa maisemissa. 
Lähdössä jo mentiin hurjaa vauhtia.

Keskustorilta  lähtö, Patosillan kautta Tampellan alueelle, Palatsinsillalta Kekkosentielle ja Lapinniemeen, Lapinniemestä Lapintietä kohti keskustaa, Koskipuiston kautta Ratinanrantaan, kierros Hatanpäällä ja Arboretumissa, joku koukkaus Härmälässä ja paluu Hatanpään ja Ratinanrannan kautta maaliin Ratinan stadionille Laukonsillan kautta.

Kaunis Tampere!

Itse olen puolimaratonin lähtöviivalla huomenna Turussa Ruisrääkissä. Onkohan se nimensä mukainen rääkki? Vähän mäkistä maasto kuulemma on... Toisaalta en lähde tavoittelemaan ennätysaikaa, vaan tekemään treenin. Olen itse asiassa lähdössä ystäville vähän jäniksen rooliinkin :) Korvat siis päähän ja menoksi! Toinen ei ikävä kyllä flunssaisena voikaan nyt osallistua, harmillista mutta tällaistahan tämä syksy on. Niin moni pärskii ympärillä, että itsekin kuulostelen koko ajan ettei se lenssu nyt vaan pääsisi iskemään. 


Lempitossut.
Meinaan lähteä reissuun upouusilla Cloudsurfereilla. Uusilla on juostu yksi vitosen lenkura ja eilen 6x400 metrin vedot urheilukentällä. Hyvältä tuntuu, joten sinne vaan puolikkaalle samantien! En kyllä käsitä miten lenkkari voikin olla niin hyvä. En millään haluaisi enää juosta millään muulla kengällä.

Eilen tosiaan nakuttelin ne vedot urheilukentällä. Etukäteen hirvitti - niin kuin vedot melkein aina - mutta sitten ne menikin aika kivasti. Joissain vedoissa tuntui että ei kamala sentään nyt tyttö hyytyy, mutta tuntemuksista huolimatta vedot meni kaikki kolmen sekunnin aikamarginaalilla. Tasaista puurtamista. Vetojen välissä tuntui, että palautuminen oli aika nopeaa.

Naapurin kissa. Me ollaan kavereita, vaikka hän koittaa kuvassa näyttää vihaiselta.
Iltasella oli vielä uintitreeni. Mielikuvissani on edelleen viime- ja edellistalven loppuviikon uintitreenit, jolloin treenailtiin kaikessa rauhassa pienellä porukalla tekniikkaa terapia-altaassa. Melkein lilluen meni ne treenit. Toista on nyt. Suoraan isoon (ja kylmään!) altaaseen vaan. Tulin altaalle viime tingassa enkä ehtinyt kuulemaan ohjeita kunnolla, kuulin vain että minut passitettiin matkaan 50-metrisiin kovavauhtisiin vetoihin. Vinsta kovaa on kyllä minulla reilusti epämukavuusalueella... Täällä on muuten muutama käyttökelpoinen uintitermi. Itsehän en nimittäin ensimmäisellä triathlonleirilläni tiennyt mikä on vinsta tai piikki. Rookie joutui kysymään, että mitä ihmettä oikein pitää tehdä. "Vedä sekaria vinsta". En tajunnut silloin koko lausetta :D

Jostain sain käsityksen, että niitä kovia vinstoja tehdään viisi. Ensimmäisen jälkeen ihmettelin kun porukka lähti melkein heti tekemään seuraavaa. Toisen jälkeen, kun sain puheen kulkemaan, kysyin, että paljonko tässä on taukoa välissä. 30 sekuntia! Apua, niin vähän. Neljännen jälkeen olin iloinen, että vain yksi on jäljellä, sen vedän ainakin ihan tajuttoman kovaa! Viidennen jälkeen huokaisin helpotuksesta ja aloin melkein tuulettaa, mutta sitten joku sanoi että puolessavälissä ollaan. Kääk. Niitä olikin kaikkiaan kymmenen! Sitten vain keskityin selviämään loppusetistä. Selvisinkin, ja tuollaiset vedot tekee meikäläisen uinnille varmasti eetvarttia. Kun vaan tekniikan saisi vielä pysymään kasassa.

Terapiakävelyllä Pyynikillä. Näyttää kesältä, mutta reilusti syyskuun puolella mennään.
Nyt kohti Turkua, seoommoronääs!

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Palauttava bollywood

Ylimenokauden humputtelut senkun jatku: tänään kävin työpaikan tanssikerhon tutustumistunnilla. Ohjelmassa oli bollywood-tanssia. Etukäteen en tiennyt kyllä yhtään mitä odottaa. Siitä, kun olen käynyt edellisen kerran minkään sortin tanssitunnilla, on kyllä hyvän aikaa. Puhutaan ehkä vuosista... 

Olihan se. Ihan hauskaa venkoilua. Puolen tunnin päästä oli tanssikiintiö täysi, huomasin katsovani kelloa ja keskittymiskyky herpaantui. Mutta ihan hauskaa puuhaa, tehtiin oikein sarjaa ja vaihdeltiin paikkoja, kyllä se tuntui ihan show-meiningiltä. Ope muistutti koko ajan että hymyä, hymyä, vakavana ei tanssita :) Sehän sopi muuten mutta ei sitä hymyä kyllä oikein irronnut kun kieli keskellä suuta piti keskittyä. Opettajana oli Daniel Paul, ei ollut aikaisemmin tuttu nimi minulle, mutta hänen tanssiryhmänsä oli näköjään Pakko tanssia -telkkariohjelmassa kilpailemassa. En kyseistä ohjelmaa seurannut, joten sieltäkään bollywood ei ollut tuttu. Ihan pätevä ja innostava opettaja oli kyllä. Jos joku haluaa mennä kokeilemaan, niin Tampereella Tullintorilla avataan tanssikoulu, siellä on tulevana lauantaina 7.9. avajaiset ja pääsee kokeilemaan bollywoodia ilmaiseksi jos kiinnostaa. Minulle taisi riittää kerta :)

Tunnin keskisyke oli 112 ja maksimi 138. Tokihan siinä meni paljon aikaa kuvioiden opettelemiseen, mutta iisiä ja palauttavaa se oli ja sehän sopi kyllä minulle. On nimittäin vähän jäykkä ruoto ollut alkuviikon liikuntojen jälkeen.

Iltasella tuli mieleen tehdä myslipatukoita. On ollut monta kertaa mielessä, samoin kuin proteiinipatukat, mutta aina unohdan. Tuolta nappasin ohjeen, kaikki sekaisin ja uuniin. Oli helppoa. Ei yhtään sokeria, makeus tuli omenasta ja banaanista. Laitoin sekoitukseen mantelirouhetta, cashew-pähkinöitä ja kuivattuja karpaloita.


Iso myslipatukkalätty menee uuniin.

Tuollaisia niistä tuli. Näyttää näkkileivältä.


Maku on hyvä.
Seuraavaksi taidan tehdä itse proteiinipatukoita kun tämä onkin näin helppoa.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Olen muotitietoinen

Jessus mikä pössis on triathlonilla. Finntriathlon on myyty ennätysajassa loppuun. Osallistumismaksukin oli noussut reippaasti viime vuodessa. Nyt on varaa pyytää, kaikki haluavat harrastaa triathlonia.

Minullakin oli sunnuntaille kalenterimerkintä, että muista ilmoittautua. Ilmoittautuminen alkoi klo 12, startti Varalan vartille oli klo 12:30. Nakitin managerin hommaan: jos hän saa ilmoitettua minut, ei ole tulipalokiire kotiin (= ehdin syömään grillimakkaraa, saunomaan & uimaan Varalassa).

Kisan jälkeen tsekkasin puhelimen, managerilta oli tullut tekstari, että ilmoittautuminen onnistui, mutta maksuhetkellä palvelu kaatui. Rahat meni tililtä mutta nimeäni ei tullut listoille. Olipa jännittävää sekin. Facessa kyllä ilmoittelivat, että jos maksuvahvistus on tullut sähköpostiin (oli se), niin ilmoittautuminen on kunnossa ja nimilistaa päivitetään kun keritään. Joskus viiden aikaan sunnuntaina sain huokaista helpotuksesta kun nimi oli tupsahtanut listalle näkyviin.

Miksi sitten minäkin halusin Joroisille? Se on Suomen suurin tapahtuma, yhden kerran kokemuksella hyvin järjestetty. Ajankohta heinäkuussa on hyvä, vesi on lämmintä ja sää todennäköisesti hyvä. Ei luultavasti ainakaan jäätävän kylmää, vaikka ei Suomen kesästä koskaan tiedä. Siellä on paljon tuttuja. Kisasin siellä tänä kesänä ja siksikin on mukava mennä koittamaan aikaparannusta samoihin maisemiin. Iltabileet.

Massan mukana minäkin siis näköjään menen ja harrastan juuri nyt hyvin trendikästä lajia. On ollut mielenkiintoista seurata lajin kasvua sinä aikana, mitä itse olen harrastanut. Menin ensimmäistä kertaa seuran uintitreeneihin syksyllä 2010. Olin ainoa uusi tulokas, ja terapia-altaassa meitä pulikoi viitisen ihmistä kerrallaan. Ei ollut kelluessa ruuhkaa. Viime syksynä managerikin aloitti uintitreenit, ja silloin aloitti moni muukin uusi harrastaja. Olin saanut puhuttua managerin mukaan osittain sillä verukkeella, että "terapia-altaassa on mukavaa ja väljää". Ei ollut enää viime syksynä. 


Eilen alkoivat seuran sali- ja uintivuorot. Salivuorollakin oli jo uusia harrastajia, mutta uintivuorolla potti räjähti: terapia-altaan uimalakkimeri oli kuin hattivattiarmeija. Laskeskelin, että altaassa oli 15 uimaria, joista taisi olla lähemmäs kymmenkunta uusia kasvoja.


Siellä me sitten opeteltiin uimaan.
Huikeeta on! 

Eilen tosiaan olin salilla pitkästä aikaa. Niin pitkästä aikaa, että en muistanut koska oli edellinen kerta. Enkä Movescountistakaan viitsinyt katsoa kun siitä täytyi olla jo nolon kauan. Salipuuhailu tuntui tosi kivalta, lihakset tykkäsi! Ja tuli kipeäksi, oivoi. Uinti oli aluksi aika erikoista ilman märkäpukua, mutta eiköhän tuohonkin taas totu. Kellumista oli oikeasti ihan hyvä harjoitella ja palautella mieleen.

Liian kipeät lihakset ei kuitenkaan olleet ettenkö olisi tänään päässyt tekemään vähän erilaisia treenejä pitkästä aikaa. Työpaikalla alkoi kaikki kuntoilujutut, ja siellähän minä olin, kahvakuulassa ja pilateksessa.

Kahvakuulatunnilla en ollut ollut koskaan aikaisemmin. Itsekseni olen kyllä kuulan kanssa puuhaillut, ja niin taidan tehdä jatkossakin. Mitä minulle, entiselle sisällä harrastettavia ryhmäliikuntatunteja suosivalle jumppahiirelle on käynyt? Ensinnäkin vähän harmitti kun ulkona olisi ollut niin hieno ilma, se olisi kyllä pitänyt hyödyntää eikä olla sisällä. Toisekseen huomasin kaipaavani kuntosalin puolelle itsekseni keskittymään ja puuhailemaan ja nostamaan sitä kuulaa kaikessa rauhassa eikä ohjatusti. Ei siinä, tunti oli ihan kiva ja ohjaaja oli hyvä, minä nyt vaan en taida enää olla niin innostunut musiikin tahtiin tehtävästä ryhmäliikunnasta.

Pilatestunti oli siinä heti perään. Pilates on hyödyllistä. Pilates tekee keskivartalolle ja ryhdille hyvää. Näillä argumenteilla (ja päivittämällä etukäteen facebuukkiin, että olen menossa pilatekseen - en kehdannut olla menemättä jos joku kysyy millaista oli) sain itseni jäämään sinne. On varmasti hyödyllistä juu mutta onhan se nyt vähän tylsää. Koitin rauhoittua ja nauttia, mutta kun en koskaan muista mitenpäin piti hengittää. Ulos vai sisään? Ja ulospäin pitää muistaa puhista kovaa. Ohjaaja neuvoi kyllä hyvin. Varmaan meikäläisenkin pilatessuoritukset alkaisivat sujumaan sutjakkaammin jos siellä kävisin säännöllisesti. Mutta ehkä ei.

Hauska iltapuhdehan tuo kyllä oli. Lihakset on huomenna vielä enemmän kipeät, se on varma!

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Tossu kelvollisesti syönnillään

Varalan maratonilla 11,5 kilometriä aikaan 0:57:24. Aika hyvää kyytiä minulle.

Meinasin lähteä paikan päälle pyörällä, olisin saanut kivasti alkuun ja loppuun 8 kilometriä pyörää. Juuri lähtöhetkellä sitten vettä tuli taivaalta ihan kunnolla. Olin sokerista, en halunnut ajaa, kastua ja palella odotellessa, juosta ja palella ehkä taas takaisin polkiessa... Autolla menin, todetakseni että sade loppui ja olikin tosi mainio ja raikas pyöräilysää. Tulihan niitä kuuroja siinä päivän mittaan, juostessa en onnekseni kastunut.

Autolta kävellessäni bongasin lajitoverin numerolappu rinnuksilla. Hän ei puhunut suomea eikä löytänyt lähtöpaikkaa. Käveltiin yhdessä Varalaan, jutellessa ehdittiin todeta että harrastetaan triathlonia ja ollaan Joroisilla oltu tänä vuonna kumpikin. Hassua. Hän oli menossa puolimaratonille, toivottelin onnea matkaan. Seuraavan kerran näinkin hänet palkintojenjaossa podiumilla - voittohan sieltä oli tullut!

Katselin puolimaratonin lähdön ja hui kun alkoikin jännittää. Lähtö oli ylämäkeen, huu. Luulot pois heti.


Vartin lähtötunnelmaa.
Tein kaverin kanssa pienet verryttelyt ja sitten vaan lähtöpaukausta odottelemaan. Tarkoitus oli siis tehdä hyvä kova treeni. Jos tuntiin menee niin hyvä.


Armontonta kellon säätämistä. Kun nyt en vaan taas sössisi mitään.

Lähdettiin sitten pamauksesta ylämäkeen, jota onneksi seurasi kunnollinen alamäki, pääsi rullailemaan kunnolla. Mielessä kyllä jo kävi että se sama mäki pitää hinautua vielä ylöspäinkin. Siellä alussa on kellotettu jokin kolmosella alkava kilometrivauhti, alamäessä tietenkin :)


Mulla on uusi numerolappuvyö, näkyyhän se?

Vauhti tasaantui ja olin löytänyt oman paikkani juosta. Edellä meni kaksi naista hyvää vauhtia, tarkoitus oli pysyä niillä main peesissä. Sinipaitainen nainen karkasi jossain vaiheessa omaa menoaan, se oli hetki kun jouduin muistuttamaan itseäni siitä, että nyt tehdään ihan oma suoritus eikä hötkyillä. Vauhti oli minulle liian kova. Toisen, pinkkipaitaisen naisen jäljessä juoksinkin koko matkan näköetäisyydellä. Välillä ajattelin, että taitaa mennä liian kovaa, sitten taas välimatka lyheni. Vitosen kohdalla kurkkasin kelloa, se oli 24 minuuttia ja jotakin. Kas, onpas mennyt mukavasti, mutta ei vauhti tästä kyllä mielellään hiipuakaan saisi.

Loppumatkasta liikenteenohjaajat kannustivat ja huusivat minulle, että peesiin siitä vaan kun näkivät että eroa edellä menevään naiseen on sopivasti mutta ei liikaa. Huutelin reteesti takaisin, että ohi tässä on tarkoitus mennä! En ollut siitä kyllä ollenkaan varma.

Tahmelan rannan huoltopisteen tuntumassa näin tutun juoksijakollegan, sain komeat kannustukset. Niiden siivittämänä huomasin, että edellä menevä pinkkipaitainen onkin tosi lähellä. Ei kun kaikki peliin, ei tästä pitkä matka maaliin ole. Ylämäkikin alkoi sopivasti, ajattelin että jos tuuppaan siihen mäkeen paukkuja niin saan eroa tehtyä. Ohi vaan!

Voi morjens että olikin mäki. Ja sitä riitti. Syke tikutteli yli 170:n, tuollaisella sykkeellä en juokse kauaa. Puuskutin ja etenin, edellä käveli ihmisiä, alkoivat taputtaa vaikka eivät edes kääntyneet katsomaan minuun päin. Eikä paikalla ollut muita, minua ne kannustaa. Alkoi naurattaa, huutelin, että kuuluuko tää puuskutus niin kauas ettei tarvitse edes kääntyä katsomaan :) Niitä ihmisiäkin nauratti. Voivottelin mäkeä ja kannustajat totesivat että eiköhän mun pitäis kiristää vauhtia kun pystyn vielä puhumaan. Pakkohan se sitten oli. Movescountin datasta näkyy kivasti kuinka syke nousee mutta vauhti hidastuu.

Ai kun oli kiva päästä maaliin. Vitosen kilometrivauhti on minulle erittäin kelpo, en voi olla kuin tyytyväinen. Mutta minuutin jäin kolmospaikasta, ainahan sitä vähän jää hampaankoloon... ;-)

Kiitos Jaanaballe kuvista!