Ideaparkin puolimaraton 2015

Tänään Ideaparkissa Lempäälässä Tampereen kupeessa juostiin puolimaraton ja kymppi Ideaparkjuoksu-nimisessä tapahtumassa.

Olen juossut Ideaparkissa ensimmäisen puolimaratonini vuonna 2011, joten reitistä oli jotain hämäriä muistikuvia. Ei mikään nopea reitti ainakaan, sen muistin. Vuoden 2011 Ideapark-juoksu on raportoituna lyhyesti täällä.

Ideapark-juoksu juostaan yhtenä kierroksena. Lähtö ja maali on Ideaparkissa, juoksu kulkee Lempäälän keskustan läpi ja matkan varrella on myös paljon avaraa maalaismaisemaa. Suurin osa matkasta juostaan asfaltilla, mutta välillä on myös hiekkatieosuuksia. 

Päivä alkoi sillä, että heräsin vasta vähän ennen kymmentä. Startti oli klo 13, mutta olin kyllä ajatellut, että aamulla olisi vähän enemmän aikaa. En ollut katsonut mitään juoksukamojakaan valmiiksi, kun ajattelin että aamulla on hyvin aikaa ja herään varmasti hyvissä ajoin ilman herätyskelloa. Nukkumaan menin puoli kahdeltatoista, joten arvioin, että varmaan siinä kahdeksan - puoli yhdeksän aikaan heräilen. Ja mitä vielä, nukuin siis reilut 10,5 tuntia sikeästi! Taisi olla univelkaa... Mutta hyvin ehdin silti. 

Lähdössä palelin autossa ja vaihdoin vielä lyhyistä juoksutrikoista pitkiin sekä laitoin takinkin pitkähihaisen juoksupaidan päälle. Oli nimittäin kylmä ja tuuli niin maan mainiosti! Mietin, miksi lähdin. Onneksi kuitenkin muistin, että tykkään juoksemisesta :)

Lähtöhulinaa. TT226-porukkaa oli useita lähdössä juoksubaanalle.

Puolimaratonille ilmoittautuminen tapahtui vähän ex tempore edellisenä päivänä. Pari työkaveria oli lähdössä juoksemaan, joten taisin tempoutua puolimaratonhenkeen mukaan puolivahingossa. Olin kyllä kysynyt maanantain treeneissä valmentajalta, että pitäisikös tässä juosta jokin puolimaraton. "Saat juosta jos haluat", oli vastaus. Kun kysyin, onko pakko, vastaus oli "ei ole pakko". Kääk, ihan itsekö pitää päättää! Jos minut olisi määrätty juoksemaan tai olemaan juoksematta, olisin rauhassa voinut kapinoida päätöstä vastaan :D

Mietin kaikkea hullua. Listaan teillekin alle luettavaksi (tyhmät) kysymykset ja vastaukset itselleni.

• Jaksanko edes juosta niin pitkää matkaa. No hei, varmaan jaksan. Haloo! Kun en vaan pitkään pitkään aikaan ole juossut juurikaan kymppiä pitempää juoksua niin oli jotenkin päässyt unohtumaan.
• En juokse ennätystä, kannattaako mennä juoksemaan. No varmana kannattaa. Tämähän on treeni eikä mikään pääkisa! Aina ei voi juosta ennätyksiä, joskus vaan pitää nauttia tekemisestä.
• En ole juossut vauhtikestävyysalueella kovin pitkää matkaa. Treeni kun on keskittynyt Ironmanin pohjien rakentamiseen. Ja mitä sitten jos en ole juossut sillä alueella. Nyt mennään vähän kehittämään sitä. Tämä on treeni. T-r-e-e-n-i.

Miettiiköhän kukaan muu tällaisia? Kaikista hulluinta tässä on se, että tykkään juoksemisesta valtavasti ja välillä on niin kiva juosta niin lujaa kuin lähtee kun muuten omissa treeneissä joutuu jarruttelemaan ja vahtimaan sykkeitä ettei ne nouse liikaa. Niin ja muutenkin, minä, positiivinen ihminen, vellon tuollaisessa sopassa :) Ajattelin kaikki asiat läpi ja tulin järkiini. Lappu rinnassa on se joka laittaa miettimään urpoja. Pitää mennä vaan!

Koitan hymyillä vaikka palelee.

Lähtöpaikalla kajautettiin kannustushuuto Triathlonteam 226:lle. Siitä sitten baanalle! Lähdin yhtä matkaa 1 rkl liikuntaa -blogin Riikan ja muitten kanssa. Alkuruuhkaa on aina Ideaparkissa, reitti on alussa kovin kapea. Ohitteluksi meni ja porukka hajaantui.

Go TT226!

Ei siinä mennyt kuin muutama kilometri kun kroppa lämpesi ja juoksu oli vaan ihan älyttömän kivaa. Fiilistelin iPodista hyviä biisejä ja nautin!

Välituuletus matkalla.

Juoksin ihan fiiliksellä, en katsonut aikaa tai vauhtia. Sykettä kurkkasin välillä, mutta kun se täsmäsi aina olotilan kanssa niin en sitäkään vahtinut sen enempää. Ei se matka tapa, vaan vauhti. Eli jos olo alkaa tuntua ikävältä niin sitten vauhtia pois. Se toimii aina. Juostessa oli varma olo, mietin, että ihan sama mikä aika tulee, mutta vihdoinkin kestävyys alkaa olla sillä tasolla, että tiedän että jaksan ihan varmasti. 

Vuodesta 2011 juoksun tunnelma oli muuttunut: matkan varrella oli muutama bändi! Siis hei Lempäälässä! Tosi hienoa! Ja oli myös kannustajia ja lapsia heittämässä ylävitosia. Kannustajia täällä Suomessa on edelleen vähän, ja mieluusti kannustetaan vain omia tuttuja, mutta sanoisin että ehkäpä siinäkin jokin on muuttumassa. Minuakin kannustivat täysin tuntemattomat ihmiset. Se on kivaa ja siitä juoksija saa virtaa, kannustakaa vaan kaikkia!

Minut juoksi kiinni ja ohi Uinti, pyörä & juoksu -blogin Katri. Tiesin, että Katri on hyvässä kunnossa ja peesissä kannatta pysyä jos vaan jaksaa. Sopivaa vauhtia mentiinkin, oli mukava juosta kun on tuttu selkä näkyvissä. 

Juoksin Triathlonteam 226 -seuran takki päällä ja sain hauskan kommentin ohi juoksevalta miesporukalta: tiedustelivat, olenko jo ensin aamulla käynyt uimassa ja pyöräilemässä :)

Seuraavassa kuvassa on enää 100 metriä maaliin. Viimeinen ylämäki ja maalisuora on mutkan takana. Ensin tuuletin kuvaajille, mutta sitten päätin pistää vauhtia tossuun ja ottaa loppukirin. Olin koittanut loppukiriä jo jonkin aikaa sitten, mutta pysäyttävä vastatuuli esti aikeeni, vauhti ei varmasti ainakaan kasvanut. Kylmä muuten ei ollut matkan varrella koko aikana, eikä oikeastaan liian kuumakaan. Lämmin oli niissä kohdissa mihin ei tuullut, mutta olin silti tyytyväinen vaatetukseen. Hanskat riisuin puolessa matkassa taskuun.

Tässä tullaan jo maalisuoraa.

Maaliintulotuuletus keskeytyi kun piti tarkistaa loppuaika :D

Niin ja loppuaikakin oli yli odotusten: 1:51:37. Tokaparas aika ikinä! 

Maalipussukassakin oli kaikkea mukavaa. Tosin yksi huomautus järjestävälle taholle: juoksija jaksaa kyllä syödä paaaljon isomman suklaapatukan kuin tuon...

Ruisrääkki 2013

1:48:40 oli eilisen puolimaratonin nettoaika. Puolimaratonennätyksestä jäi 9 sekuntia (toukokuussa Eden Runissa 1:48:31), mutta ennätysjahdissa ei eilen oltukaan - varmaankin juuri siksi olen todella tyytyväinen eiliseen juoksuun.

KilpailuStrategia.

Mentiin koko viikonlopuksi Turkuun ystävien luokse, ja perjantaina managerit laativat kisastrategian. Melkoista tavoiteaikaa sinne tuuppasivat, vaikka sanoin, että juoksen sykkeillä, tarkoitus ei ole raastaa täysillä. Hauskaa ainakin oli suunnitellessa :D

Kympin, Ruisriikin, lähtö. Aika kapeaa baanaa alussa lähdetään.

Yksi geeli oli hajonnut ennen kisaa ja tahrinut kaikki vaatteet. Piti kiskaista se huiviin ennen kisaa.

Vakuuttavan näköinen vesipullo.

Lähtökarsinassa alkoi jännittää. Huomaa väkinäinen hymy.

Mutta kun pääsee juoksemaan, ei enää jännitä.

Ruisrääkki tuntui olevan nimensä mukainen. Profiili oli ihan riittävän nyppyläinen. Mäkiä riitti, useimmat eivät olleet pitkiä, mutta niitä vaan tuntui olevan aika paljon. Varsinkin alussa reitti oli justiinsa niin kuin strategiakuvassa olevan lohikäärmeen selkä: ylösalas, koko ajan. Reitti ei ole nopea.

Jalat irti maasta!

Lähdin aika edestä että olisi tilaa juosta. Suunnitelmissa oli, että juoksen suurinpiirtein 155-160 sykkeillä, niin että tulee kiva reipas treeni. Justiinsa niin varmaan kun on numerolappu rinnassa! Alussa oli mentävä virran mukana, ja meno tuntui hyvältä kun pääsi vihdoinkin irti ja baanalle. Sain sopivavauhtisen selänkin eteeni ja annoin mennä. Ensimmäinen kilometri menikin 4:53-vauhtia, huh, liian kovaa vauhtia pysyäkseen loppuun asti samana. Olin etukäteen miettinyt, että hyvin menee jos kilometrivauhdit pysyvät alle 5:30, mutta nelosella alkavista en sentään uskaltanut haaveillakaan. Alussa oli ylämäkeä ja sykkeet nousivat senkin takia yli suunnitellun 160:n. Joka tapauksessa fiilis oli hyvä ja juoksu kulki, teinpä siinä sitten äkkiä uuden pläänin, antaa olla orjallinen sykkeitten seuraaminen tänään ja menen fiiliksellä. Rennon kovaa hymyillen. Puristaa ei saa eikä tarvitse.

Sitten sain antaa mennä vapaasti ja niin että oli hyvä fiilis. Jos alkoi tuntua ikävän pahalta, sain hidastaa, kyllä oli rento meininki! En itse asiassa usko, että vauhdin väkinäinen kiristäminen olisi tuonut kovinkaan paljon nopeampaa loppuaikaa, tuntemukset olisivat kyllä olleet pahemmat. Yllättävän nopeasti kilometrit taittuivat. Jossain viiden kilometrin jälkeen oli kisan ehkä raskain ja tympein hetki, jotenkin se maasto sahasi koko ajan ylös ja alas ja sykkeet karkasivat varmaan liian ylös. Jossain kymmenen kilometrin kohdalla taas olin huolissani siitä, että kohta ollaan puolessavälissä ja kisa loppuu, on niin kivaa että pitää nyt nauttia täysillä!

Maisemat Ruissalossa olivat hienot. Oli metsää, niittyä, peltoa, valtavasti kanadanhanhia, hevosia, rantaa, merta. Tykkäsin ja haluan ehdottomasti sinne vielä uudestaan ihan rauhalliselle lenkille.

Juoksu oli suureksi osaksi hiekkatiellä, joka tuntui hyvältä jaloille. Melko lopussa tajusin, että hei, mihinkään paikkaan ei satu, aivan huikeaa. Yleensä sitä tulee jonkinlaista pistosta sinne ja tuntemusta tuonne, mutta nyt ei mitään. Rakko oli varpaaseen tulossa, sen tunsin, mutta ei rakkoja lasketa.

Lähdössä Kuuvan lenkille.

Paikallisoppaat olivat pelotelleet reitin lopussa olevalla Kuuvan lenkillä, sieltä tullaan kuulemma kilometri nousua maalia kohti. Pelottelu oli toiminut niin hyvin, että koko ajan odotin, että koska se mäki oikein alkaa, ja sitten tajusin, että olinkin tullut jo koko mäen ylös :) Nousu tapahtui loivasti ja pikkuhiljaa, ei se loppujen lopuksi niin pahalta tuntunut. Varalan vartin loppunousu maalia kohti oli paljon pahempi.

Voihan suomalaisten kannustus sentään. Reitin varrella oli katsojia, mutta ei kannustettu kuin omia tuttuja. Voi että sentään, kunpa ihmiset tajuaisivat kuinka vähällä vaivalla voisi saada juoksijan hyvälle mielelle ja tsempattua ihan uuteen vauhtiin! Ihan pikku taputukset ja kannustushuudot riittäisivät. Yhdessä kohdassa oli iso nippu katsojia, itsekin juoksin isossa porukassa, oli pakko huutaa katsojille, että kannustakaa hei! Melkein olisi voinut luulla että ollaan Hämeessä eikä Satakunnassa: hitaasti meni perille mitä toivoin, ja muutama taputus sieltä sentään irtosi :)

Kuuvan lenkin jälkeen matkaa oli muistaakseni enää reilu kilometri. Siinä oli muutama naisjuoksija edessä, ajattelin että uskaltaisinko lähteä kokeilemaan pääsenkö ohi. No tottakai, ei muuta kuin urku auki! Oli hassu tunne, juoksutyyli muuttui aivan täysin kun aloin väsyneillä ja mäkien hapottamilla jaloilla nostaa polvia juostessa, sehän alkoi tuntua juoksulta eikä hölkältä! Kevyttä meininkiä, tossu ei saa viipyä kauaa maassa, nyt on kiire! Jee! Aivan mahtavaa! Ohi vaan tytöistä, samalla parista miehestäkin. Koko ajan pelotti että ei kai tästä enää pitkä matka ole, miten pystyn ylläpitämään vauhdin... Maalialueen kuulutukset kuuluivat jo, missä se maali oikein on! Tulihan se sieltä ja kisaksihan se lopussa meni kun näin takaviistosta että apua nyt mua otetaan kiinni, ei kun lisää hanaa!

Loppukiri.

Maalissa: huikeeta, hienoa, hyvältä tuntui! Sijoituksesta en siinä vaiheessa tiennyt, mutta kun olin ollut jo jonkin aikaa maalissa, kuulutettiin maaliin N35-sarjan voittaja. Olisi siis kannattanut olla nuorempi (sanoi manageri). Sijoitukseni oli neljäs omassa sarjassa. Kilpailunumeroni muuten oli 2142 ja kokonaissijoitukseni kisassa 226:s, näistä numeroistahan voisi löytää vaikka mitä merkityksiä :)

Keskisyke oli 163, että vähän yläkanttiin se alkuperäissuunnitelmasta meni. Toisaalta vain yksi kilometri meni sen itselleni asettaman maagisen 5:30-rajan yli, eli siinä suunnitelmassa melkein pysyttiin. 

Kisan jälkeen oli mukava lähteä ystävien luo saunomaan ja syömään kunnon pihvit. Jälkipelejä ja strategioita käytiin läpi vielä iltamyöhälle.

Lisää jumppakokeiluja ja paluu perusasioitten pariin

Jumppakokeiluja on suoritettu ahkerasti syksyn ja ylimenokauden iloksi. Edellisviikolla oli siis tiistaina kahvakuulaa ja pilatesta, keskiviikkona bollywoodia ja torstaina jatkoin Fit-jumpalla. Tuntikuvaus oli "Syke (HIIT) 30 + core 30". Meinasin mennä puolivaloilla, ihan vaan liikuskella liikkumisen ja uuden kokeilun ilosta. Olisihan tuosta tuntikuvauksesta jo viisaampi voinut päätellä, että ei sinne hissuttelemaan mennä.

Jaahans, ensimmäisenä otettiinkin steppilaudat esille. Jee! Entinen bodysteppailija tykkäsi kovasti! Ennen triathlonhurahdustani bodystep oli lempilajini. Oli pakko mennä eturiviin, koska ensinnäkin siihen ei normaaliin tapaan ollut mennyt ketään, vaan kaikki olivat pakkaantuneet takariviin, ja toisekseen olen mieluummin eturivissä mistä näkee kunnolla. Taisi olla virhe. Ohjaaja nimittäin näki, että minulla on sykemittari (muilla ei ollut). Hän tiedusteli minulta koko ajan, paljonko on syke on. Siinähän se sahasi 135:n ja 160:n välillä. Keskimäärin kysyessä oli aina 155. Se ei riittänyt, aina käskettiin laittaa lisää vauhtia ja tehoa. Ääh, en siinä kesken tuntia sitten alkanut selittää, että kun mä vaan nyt chillailen täällä, en mää niin tosissani, oikeasti harrastan triahlonia eikä tää mulle mikään viikon avainharjoitus ole... Työkaveri huuteli taustalta, että nyt kyllä katotaan sykkeitä väärältä ihmiseltä :) Taisin tosiaan olla eniten liikunnalle omistautunut siinä porukassa. Tunnin jälkeenkin pääsin vielä seurantaan, että eikö mulla syke yleensä nouse... Vihdoin pääsin sanomaan, että on tässä jo jonkin verran liikuntoja viikolla takanakin enkä nyt edes halunnut mennä sata lasissa.

Aikaisemmin harrastin melkeinpä vain ja ainoastaan kyseisen tunnin tyyppistä ryhmäliikuntaa. Syke oli siis katossa tunnin verran ja olin siinä oikein hyvä. Itse asiassa luulin, että minulla on hyvä kunto, kunnes aloin harrastaa juoksua, ja pitikin alkaa rakentaa peruskuntoa, joka minulla ei ollut hyvällä tolalla. No, nyt tiedän, että matalasykkeistä liikuntaa pitää olla riittävästi hankkiakseen hyvän kunnon.

On jo liian kylmää uida avovedessä.

Ai niin ja kävinhän mä sillä viikolla vielä yhdellä balance-tunnillakin. Sitten olinkin jo niin kaiken uuden kyllästämä, että lauantaina palasin perusasioiden pariin ja juoksin pitkän lenkin. Ajassa yli 2,5 tuntia, kilometreissä vähän päälle puolimaraton. Hitaasti ja nautiskellen. Lämmintä oli 20 astetta, vaikka syyskuussa ollaan. Kyllä se juoksu on mun juttu.

Eräänä aamuna oli mahdottoman kaunis valo.

Perusasioitten pariin olen pyrkinyt palailemaan syömisissäkin. Toisin sanoen sokerin olen pyrkinyt karsimaan pois. Voin paremmin ilman sitä - useimmiten sokerisia juttuja tulee syötyä melkein vahingossa vaikka ei niitä oikeasti tee edes mieli.

Jokin viikonloppuaamupalamunakas.

Poikkeus vahvistaa säännön: Koskikeskuksessa käydessä piti testata Minetti. Namnam :)

Viime viikonloppuna Tampereella juostiin puolimaraton. Huristelin paikalle syklolla seuraamaan kisaa ja kannustamaan. Siellä olikin paljon tuttuja juoksemassa, oli paljon kannustettavaa! Reitti vaikutti mukavalta, taidan pyrkiä olemaan itsekin ensi vuonna juoksemassa Tampereen kauniissa maisemissa. 

Lähdössä jo mentiin hurjaa vauhtia.

Keskustorilta  lähtö, Patosillan kautta Tampellan alueelle, Palatsinsillalta Kekkosentielle ja Lapinniemeen, Lapinniemestä Lapintietä kohti keskustaa, Koskipuiston kautta Ratinanrantaan, kierros Hatanpäällä ja Arboretumissa, joku koukkaus Härmälässä ja paluu Hatanpään ja Ratinanrannan kautta maaliin Ratinan stadionille Laukonsillan kautta.

Kaunis Tampere!

Itse olen puolimaratonin lähtöviivalla huomenna Turussa Ruisrääkissä. Onkohan se nimensä mukainen rääkki? Vähän mäkistä maasto kuulemma on... Toisaalta en lähde tavoittelemaan ennätysaikaa, vaan tekemään treenin. Olen itse asiassa lähdössä ystäville vähän jäniksen rooliinkin :) Korvat siis päähän ja menoksi! Toinen ei ikävä kyllä flunssaisena voikaan nyt osallistua, harmillista mutta tällaistahan tämä syksy on. Niin moni pärskii ympärillä, että itsekin kuulostelen koko ajan ettei se lenssu nyt vaan pääsisi iskemään. 

Lempitossut.

Meinaan lähteä reissuun upouusilla Cloudsurfereilla. Uusilla on juostu yksi vitosen lenkura ja eilen 6x400 metrin vedot urheilukentällä. Hyvältä tuntuu, joten sinne vaan puolikkaalle samantien! En kyllä käsitä miten lenkkari voikin olla niin hyvä. En millään haluaisi enää juosta millään muulla kengällä.

Eilen tosiaan nakuttelin ne vedot urheilukentällä. Etukäteen hirvitti - niin kuin vedot melkein aina - mutta sitten ne menikin aika kivasti. Joissain vedoissa tuntui että ei kamala sentään nyt tyttö hyytyy, mutta tuntemuksista huolimatta vedot meni kaikki kolmen sekunnin aikamarginaalilla. Tasaista puurtamista. Vetojen välissä tuntui, että palautuminen oli aika nopeaa.

Naapurin kissa. Me ollaan kavereita, vaikka hän koittaa kuvassa näyttää vihaiselta.

Iltasella oli vielä uintitreeni. Mielikuvissani on edelleen viime- ja edellistalven loppuviikon uintitreenit, jolloin treenailtiin kaikessa rauhassa pienellä porukalla tekniikkaa terapia-altaassa. Melkein lilluen meni ne treenit. Toista on nyt. Suoraan isoon (ja kylmään!) altaaseen vaan. Tulin altaalle viime tingassa enkä ehtinyt kuulemaan ohjeita kunnolla, kuulin vain että minut passitettiin matkaan 50-metrisiin kovavauhtisiin vetoihin. Vinsta kovaa on kyllä minulla reilusti epämukavuusalueella... Täällä on muuten muutama käyttökelpoinen uintitermi. Itsehän en nimittäin ensimmäisellä triathlonleirilläni tiennyt mikä on vinsta tai piikki. Rookie joutui kysymään, että mitä ihmettä oikein pitää tehdä. "Vedä sekaria vinsta". En tajunnut silloin koko lausetta :D

Jostain sain käsityksen, että niitä kovia vinstoja tehdään viisi. Ensimmäisen jälkeen ihmettelin kun porukka lähti melkein heti tekemään seuraavaa. Toisen jälkeen, kun sain puheen kulkemaan, kysyin, että paljonko tässä on taukoa välissä. 30 sekuntia! Apua, niin vähän. Neljännen jälkeen olin iloinen, että vain yksi on jäljellä, sen vedän ainakin ihan tajuttoman kovaa! Viidennen jälkeen huokaisin helpotuksesta ja aloin melkein tuulettaa, mutta sitten joku sanoi että puolessavälissä ollaan. Kääk. Niitä olikin kaikkiaan kymmenen! Sitten vain keskityin selviämään loppusetistä. Selvisinkin, ja tuollaiset vedot tekee meikäläisen uinnille varmasti eetvarttia. Kun vaan tekniikan saisi vielä pysymään kasassa.

Terapiakävelyllä Pyynikillä. Näyttää kesältä, mutta reilusti syyskuun puolella mennään.

Nyt kohti Turkua, seoommoronääs!