Treeni, joka ei kestänyt päivänvaloa

Viime viikot olen elänyt melkein puhtaasti kaavalla eat - sleep - work - train -repeat. Yksinkertaista ja mukavaa, blogikirjoittamista siihen vain on ollut vaikea mahduttaa. Ehkä sillekin alkaa nyt löytyä paremmin aikaa kun totun oikeaan treenaamiseen ja osaan aikatauluttaa tekemiseni paremmin.

Tänään oli ohjelmassa pitkä treeni, 5 tuntia. Yhden näin pitkän treenin olen elämässäni aikaisemmin tehnyt, toissa talvena hiihdin kerran viisi tuntia. Tämä ei siis ole ollut treeneissäni ihan jokaviikkoista. Pyöräilyä oli tänään 4 tuntia ja juoksua tunti, kaikki kevyttä ja matalasykkeistä liikuntaa.

Sain treenikaverista seuraa polkemiseen, näin pitkillä lenkeillä aika kuluu kyllä todella paljon paremmin kun on juttuseuraa. Pyöräsykkeet itselläni tosin karkasivat vähän liian ylös, sen siitä saa kun lähtee kovemman pyöräilijän matkaan.

Marraskuinen sää: ei lunta ja lämpötila plus 1 aste.

Heti alkumatkasta meinasi tulla tenkkapoo. Pyörän takapää alkoi joustaa pehmeästi - mutta hetkinen, minullahan ei ole joustoa pyörässä vaan syklo alla? Apuuva, kumi oli puhki! Amatöörillä ei tietenkään ollut varakumia edes mukana. Äkkiä puhelu kotiin Managerille, ehditkö tuomaan sisäkumin. Nippa nappa ehti ennen töitänsä onneksi sen tuomaan ja treenikaverin kanssa vaihdettiin näppärästi uusi sisäkumi paikoilleen (itsehän vaihtaisin sitä varmaan edelleen jos olisin yksin ollut hommissa). Taas opin, pidetään vaan vararengas matkassa.

Pyöräretki oli hauska, pidettiin energiapatukka- ja mehutauko ystävän tiluksilla. Taputeltiin heposia, koiria ja kissoja sekä ihasteltiin kaneja, kanoja ja komeaa kukkoa. Pitkillä lenkeillä tällaiset pit stopit ovat hauskoja.

Ihanainen poniini!

Loppulenkin poljin yksin ja tuli ihan kamalan kylmä kun laskin sykettä ja vauhti hidastui. Ensin jäässä olivat varpaat, sitten sormet, sitten koko ihminen. Oli aika epämukavaa. Brr.

Neljän tunnin jälkeen tulin kotiin ja vaihdoin kuivaa vaatetta päälle. Pyöräillessä jalassa oli neopreenisukat ja halusin vaihtaa juoksuun oikeat sukat. Siinäpä olikin tekemistä kiskoa kohmeisilla sormilla tiukkoja neopreenisukkia jalasta. Meni muuten hetki aikaa, mutta onnistuin - ja sormet lämpenivät samalla.

Juokseminen noin pitkän pyörän jälkeen on ihanaa! Vartin jälkeen lämpenivät varpaatkin ja tuntui hyvältä. Sitä edelleen ihmettelen, kuinka tuossa kohtaa treeniä ei tunnu ollenkaan siltä, että viidettä tuntia mennään. Kai se on se lajinvaihto joka tuo uutta virkeyttä tekemiseen. Olen muutaman kerran juossut saman "tuonne ja takaisin" -reitin pyörän päälle. Tänään menin samoilla sykkeillä kuin aikaisemminkin, mutta kääntöpaikalla olikin vielä minuutti aikaa, sain siis juosta tänään pidemmälle kuin ennen. Oletinkin, että noin käy jossain vaiheessa, mutta en olettanut, että näin pian :)

Treenin jälkeen ei kestä katsoa kameraan.

Tähän vuodenaikaan noin pitkää lenkuraa ei oikein ehdi edes valoisaan aikaan tehdä. Onneksi otin juoksuun mukaan otsalampun, niin se pimeä vain laskeutui ja lampun valossa piti tulla loppumatka kun suosikkijuoksupätkääni ei ole valaistu.

Olen muuten ehtinyt blogin Facebook-sivuilla kertomaan kaikenlaisia juttuja mistä en ole tänne ehtinyt kirjoittaakaan. Yksi mahtava juttu oli se, että sain arvonnassa Berliinin maratonille paikan vuodelle 2015! Kävi tuuri. Heinäkuussa pääsen Saksaan Frankfurtin Ironmanille, sen jälkeen hetki pitää huilia, mutta ei tekeminen lopu kuitenkaan kesken kun maraton on syyskuun lopulla. Pitää olla mukavia asioita mitä odottaa.

Valoa pimeyteen: Tampere trail running -yhteislenkki

Olen kuulunut facebookissa Tampere trail running -ryhmään jo jonkin aikaa. Ryhmässä on jäseniä parisataa ja toiminta on aktiivista. Ryhmäläiset järjestävät yhteislenkkejä. Mainiota toimintaa, eihän ainakaan aloittelevalla polkujuoksijalla ole hajuakaan missä niitä hyviä polkuja menee. Tähän aikaan vuodesta, kun illat pimenevät, porukka on juossut otsalamppujen kanssa valolenkeillä. Tai sitten lenkit ovat olleet aikaisin aamulla, niin että saa kokea aamun sarastuksen. Aika omituista ja jännittävää. Ja kiinnostavaa.

Minähän en oikein osaa poluilla juosta ja vielä vähemmän pimeässä, joten olen ollut ryhmässä tarkkailijana. Eräänä päivänä ryhmään ilmestyi mielenkiintoinen postaus: Onko ryhmässä seuraajia, jotka eivät ole uskaltaneet lähteä yhteislenkille, koska vauhti tai matka arveluttaa? Tai ihan aloittelijoita, jotka haluaisivat tutustua lajiin? Jos näin, niin voitaisiin varmasti järjestää lenkki, jossa ei tarvita lamppua eikä aiempaa kokemusta.

Tämä osui ja upposi, kyllä, kaikki täsmäsi: vauhti, matka ja pimeys ovat arveluttaneet aloittelijaa. Ilmottauduin heti mukaan. Viime viikolla ryhmä järjesti pari opastuslenkkiä joista toinen sopi aikatauluihini. 

Mitähän polkujuoksulenkille laitetaan päälle? Mitkä kengät? Missä mun otsalamppu on? Pysynköhän lenkillä muitten vauhdissa? Kompastunko puunjuuriin? 

Kysymyksiä pyöri mielessä, mutta päätin että laitan jalkaan nastalenkkarit ja lämmintä päälle (koko viime viikon oli mielestäni jäätävän kylmä) enkä mieti muuta.

Kotoa lähtiessä oli vielä valoisaa ja aurinkoista

Lenkki lähti Tampereelta Kaupin urheilupuistosta vanhalta huoltorakennukselta. Kauppiin on aina kiva mennä juoksemaan, asuin Tampereen keskustassa lähellä Kauppia 11 vuotta ja lenkkeilin silloin Kaupissa. Paikalle ilmestyi vetäjän lisäksi viisi juoksijaa eli kuuden hengen porukalla lähdettiin matkaan. Tunnelma oli välitön ja avulias. Minä olin ainoa oikeasti aloittelija, muut olivat kokeneempia. 

Vanha huoltorakennus, jonka nurkalta lenkki lähti.

Kylläpä vaan luonnossa ja metsässä on upeaa! Ilma on raikas ja ympärillä on tilaa hengittää. Täydellinen treeniympäristö sisällä istutun toimistopäivän jälkeen. 

Kanssajuoksijat olivat mukavia ja puheliaita, aika kului kuin siivillä. Maisematkin varmasti olisivat olleet hienoja, harmillisen vähän niitä ehdin katsella kun piti jalkoihin tuijottaa koko ajan. Kokenut polkujuoksija muuten ei luultavastikaan tuijota jalkoihinsa. Minä tuijotan :)

Tarjolla oli kaikenlaista alustaa, leveää polkua, kapeaa polkua, nousua, laskua, juuria, kiviä, oksia päin naamaa, kaikkea mitä nyt metsässä on. Kaupin maasto tarjoaa kyllä huimat mahdollisuudet kiivetä rinnettä ylös ja laskeutua alas, sykkeet nousivat ja reisissäkin jo tuntui! Onneksi kunnon nousujen jälkeen aina käveltiin pätkä.

Näin nättiä ympyrälenkkiä poluilla en olisi ikinä yksin osannut mennä.

Lenkkitahti tuntui reippaanlaiselta, koko ajan kyllä kyseltiin että onko vauhti sopiva. Sanoin useimmiten että on, koska useimmiten en tajunnut että seuraavan mutkan takana tulee vielä isompi mäki. Poluilla tottumattoman sykkeet nousevat aika nopsasti. Polkujuoksun vauhtia ja sykettä ei voi verratakaan tasaisella baanalla juoksuun.

Tunti meni ihan hujauksessa ja loppulenkistä tuli pimeäkin, sai laittaa otsalampun päälle. Jännää, en ollut koskaan ikinä ennen juossut pimeässä metsässä! Vauhti kyllä hidastuikin merkittävästi kun pimeä laskeutui, ei siinä vaan enää rohkeus ja luotto itseen ja omiin taitoihin riittänyt. Seurailin edellä menevän keveitä askelia, kyllä tuo metsässä juoksu tosiaan on taitolaji. Oli hauska seurata edellä juoksevan varmaa askellusta ja kuinka tossu aina löysi sopivan paikan ja mahtui juuri sopivaan koloon. Itsellä tuntui olevan kaksi vasenta jalkaa ja ajatuksetkin menivät solmuun kun koitti sovittaa kömpelöitä askeleita juurakoiden väliin.

Kun tuli pimeä ja laitettiin otsalamput päälle niin ihmettelin kovasti omaa himmeää valaistustani, sanoin ääneenkin että onpas teillä muilla paljon parempitehoiset lamput. Oma lamppuni näytti vähän valoa, mutta aika hämärä se mielestäni oli. Vähän aikaa juostuani käsi osui vahingossa otsalle ja suuntasin vahingossa lampun uudestaan - ai niin tässä oli tällainenkin asetus että sen valon voi suunnata minne haluaa! Otsalamppuni valo oli sojottanut taivaisiin, ei ihme että en juuri polkua nähnyt. Huomattavasti paremmin näkyi kun valon suuntasi oikein.

Kiva lenkki oli se, tosin vähän turhan kovatehoinen minulle tässä vaiheessa vuotta kun saisi lönkyttää rauhallisia lenkkejä. Keskisyke oli 160, se on hippasen liikaa. Olin jo suunnitellut että seuravalla kerralla toppuuttelen tahtia enemmän, mutta enpä tänään ehtinytkään lenkille vaikka se oli vähän mielessä.

Lenkin jälkeen porukka muuten onnekseni totesi, että tahti oli ollut reipas. Luulin, että muut matelevat kyllästymisvauhtia ja minä puuskutan äärirajoilla, mutta ei se onneksi ollutkaan niin. Menkää trail running -yhteislenkeille, se on mukavaa puuhaa!

Valopää joka ymmärsi että sen valon voi
suunnata muuallekin kuin taivaalle.

Tuleeko minusta Bigfoot? Lenkkari-inventaario.

12 paria lenkkareita. Ja haluaisin näitä lisää.

Onko tämä normaalia?

Kaikki on siinä.

Ninnin energianurkkaus heitti jokin aika sitten ilmaan kysymyksen, mitä tehdä vanhoille lenkkareille. Ninnin kirjoitusta lukiessani tunsin piston sydämessäni, noita vanhoja lenkkareitahan itseltäkin kaapista löytyy... Olen selitellyt tätä itselleni niin, että kaikille niille on jokin käyttötarkoitus. Tarkemmin lenkkareita syynättyäni ihan kaikille ei kyllä ole.

Aktiivisessa käytössä olevia kenkiä on 7 paria. Sisä- ja ulkokäyttöön. Yksi pari taitaa olla muuttunut enemmän vapaa-ajankengäksi kuin varsinaiseksi treenikengäksi.

Käyttökenkiä pitää olla useita.

Sitten on epämääräinen joukko omituisuuksia ja historian jäänteitä. Suunnistuskenkinä metsässä olen käyttänyt vanhoja Adidaksia, niissä on jo reikäkin varpaan kohdalla. Samat tossut ovat toimineet myös maastopyörällä flättipolkimilla ajaessa, niisä polkimissa kun on piikit niin ei viitsi parhailla tossuilla ajaa. Ja kun en omista sellaisia oikeanlaisia flättipoljinpyöräkenkiä joissa on paksu pohja. Niillä samoilla vanhoilla Adidaksilla kävin myös suossa uimassa Tough Mudder -karsinnoissa. Ei sinnekään parhailla tossuilla viitsinyt mennä.


Adidakset, joilla olen juossut ensimmäisen maratonini. Onhan sitä kengillä tunnearvoakin? Ei, hävitykseen, ei toimi ne kengät enää. Sitten on vanhat jumppatyttöaikaiset Niken sisätossut. Aavistuksen liian pienet ja muutenkin vähän kummalliset nykyiseen makuuni. Ne on olleet varastossa kaiken varalta. Minkä ihmeen varalta, kysyn nyt itseltäni.

Tälle porukalle pitänee tehdä jotakin. Kolme lähtee, kaksi jää.

Ykköstossut tällä hetkellä ovat On Running Cloudsuferit ja Racerit. Cloudsurferit alkaa olla jo aika paljon juostut, ne on kyllä todella hyvät mutta toisaalta tekisi mieli kokeilla seuraavaksi jotain muutakin. Racerit on olleet vähemmällä käytöllä ja hyvässä kunnossa, niillä mennään vielä lyhyitä kisoja.

Tämän hetken paraatitossut on On Runningilta.

New Balance -rivi. Ensimmäiset vihreät on suosikkini, niitä käytän vain sisällä. Ihanan väriset, kevyet ja ihanan pehmeät tossut!

Käyttökengistä näyttää löytyvän rivi New Balanceja ja Adidaksia. En ole erityisen merkkiuskollinen, mutta erityisesti Adidas on aina miellyttänyt omaa silmää. New Balancellakin on nykyään makeita värejä ja se on hyvä ja minulle sopiva kenkä.

Tiedättekö, jalkani on suurentunut. Kummallista, mutta totta. Joku vuosi sitten ostin kahdet New Balancet, toiset oli sopivat ja toiset oli tarkoituksella vähän isompaa kokoa, "maratontossut". En käyttänyt niitä maratontossuja pitkään aikaan ja vähän harmittikin että taisi sittenkin tulla ostettua liian isoa kokoa. Jossain vaiheessa kuitenkin kävi niin, että ne sopivat tossut tuntuivat vähän nafteilta ja maratontossuista tuli hyvät ja sopivat peruskäyttötossut. Ilmeisesti jalkaholvi laskee iän myötä. Kuluttaakohan juokseminen jalkaa niin että holvi madaltuu ja kengännumero suurenee?

Adidasrivi

Juoksuharrastukseni alussa juoksin pääasiassa Adidaksilla. Tällä hetkellä on vain kahdet Adidakset aktiivikäytössä. Rivin ensimmäiset violetit kaunottaret ovat ihanat! Malli on F-50 Adizero, taitaa olla kapeimmasta päästä Adidaksen malleja. Violeteilla ihanuuksilla juoksen radalla kun haluan mennä vetoja kovaa. Siihen tarkoitukseen ihan parhaat. Kepeä ja napakka kenkä.

Paljasjalkatossut ovat siirtyneet vapaa-aikakäyttöön.

Merrell Bare Accessit ostin Amerikan reissulta viime vuonna, halusin kokeilla millainen on barefoot-kenkä. Tämä malli on suunnattu aloitteleville paljasjalkajuoksijioille ja siinä on hiukan vaimennusta. Ihanat jalassa. Käytin jonkin verran näitä jumpalla, mutta nyt nämä ovat siirtyneet vapaa-ajan kengiksi. Esimerkiksi Berliinin maratonille matkustin näillä ja kävelin paljon kaupungillakin, vaikka kaupunkinkävelyyn oli toisetkin tossut mukana.

Pinkki nastari, monikäyttökenkä.

Lenkkareitani ihmetellessäni meinasin unohtaa Icebugit nastatossut. Näitä kulutin ahkerasti viime talvena kun ei päässyt hiihtämään. Näillä olen myös suunnistanut ja kävin keväällä juoksemassa Trail cupin osakilpailuja. Yllättävän monikäyttöiset kengät, en sitä ostaessani ymmärtänyt, mutta hyvä näin. Tänään viimeksi juoksin nämä jalassa kun kävin Tampere Trail Running -Facebookryhmän porukkalenkillä.

Viiltävän analyysin jälkeen päätin luopua kolmesta parista tossuja. Pari paria epämääräisestä porukasta jääköön vielä epämääräiseen suo-/suunnistus-/pihatöppönen-/flättipoljinkäyttöön.

Tarpeita on edelleen, erityyppisiä kenkiä näköjään pitää olla kun keksii harrastaa kaikenlaista. Hankintalistalla on suunnistus- ja maastojuoksukengät. Toistaiseksi olen niistä vain salaa haaveillut, tänään päivitin trail running -porukassa tietämystä sen verran, että näihin harrastuksiin kannattaa todella olla ihan omat kengät.

Ehkä tämä on aika normaalia.

Kauniin syyslauantain lenkki ja pullaa päälle

Eilen oli ihanainen lenkkipäivä. Viileänpuoleinen, 3,5 astetta lämmintä, mutta aurinko lämmitti mukavasti, välillä oli jopa vähän kuuma kun vilukissana olin pukenut ihan talvikerraston alimmaiseksi.

Suostuttelin Managerin mukaan, ajatuksena oli tehdä pitkähkö lenkki teemalla juoksentelua, käveleskelyä ja valokuvausta. Mikä nyt tähän peruskuntokauteen ja polven kunnon tunnusteluun soveltuu. Miehiseen luonteenlaatuun näin vapaamielistä kuljeskelua tuntuu olevan vaikea sovittaa. "Kuinka pitkä matka mennään? Kuinka kauan? Mitä vauhtia? Mikä on sykeraja?" Eihän sitä voi tietää! 

"Mikä harjoitus Suunnosta nyt sitten laitetaan päälle? Kävely vai juoksu?" No, laitettiin tällainen sekametelisoppa kävelyksi.

Omat Ambit3:n kertomat lopputulemasykkeet lenkiltä.

Vedin äkkiä suunnitelman hihasta: keskisyke saisi olla 125:n nurkilla, ajallisesti ollaan tien päällä ainakin puolisentoista tuntia.

Houkutuksiakin kohdattiin matkalla....

Auki jo puoliltapäivin!

Meidän lähibaari ei kyllä mikään varsinainen houkutus ole. Ikinä ei olla Ripen pubissa käyty :) Nimi on kyllä hauska, se kuulostaa niin kovin tamperelaiselta!

Syksy vaan kertakaikkiaan on maailman parasta ulkoilu- ja juoksuaikaa. Pystyin muuten ihan hyvin juoksemaankin, polvessa tuntemuksia kyllä on edelleen, mutta sanoisin että voisi nyt olla jopa paranemaan päin. Juoksu ja liikunta ei millään tavalla pahenna polvivaivaa. Istuminen on kaikkein pahinta ja istumisen jälkeen saatan hetken aikaa jopa ontua. Liike on siis lääke.

Kaksin malttaa paremmin mennä rauhassa. Oli mukavaa ihailla syksyistä luontoa ja kuvauspysähdykset tauottivat mukavasti lenkkiä.

Tunnistaako joku tamperelainen mitä järveä kierretään?

Aikaa kului pari tuntia, keskisyke pysyi keksimissäni rajoissa ja ihan hyvä peekootreeni siitä sitten tuli, raitista ulkoilmaa saatiin roppakaupalla. Iltapäivällä kotiin palattuamme alkoikin sitten sataa räntää, joten lenkin ajoitus onnistui hyvin.

Illemmalla päiväunien jälkeen tuli erikoinen inspiraatio: teki mieli leipoa pullaa! Pullaa olin leiponut viimeksi ehkä viisi vuotta sitten, joten piti vähän googlata ohjetta, tein tämän ohjeen mukaan. Tärkeintä leipomisessa taitaa olla kohotus. Ensin kohotetaan taikina, sitten vielä pullat. Ei ole kärsimättömän (minä) ihmisen hommaa, mutta eilen onnistui kyllä yli odotusten kun maltoin kohotella huolella! En yleensä jaksa vaivata taikinaakaan riittävän kauan, mutta eilen sekin meni nappiin.

Olen viime aikoina vähentänyt turhan sokerin ja gluteenin syömistä, mutta taas kerran poikkeus vahvistakoon säännön, en ole tiukkapipo. Jos tekee mieli leipoa niin leivon. Onnekseni aika harvoin leipomismieliteko tulee :) Kunhan suurimman osan ajasta syö hyvin, kestää tällaisen poikkeaman.

Tänään onkin ollut harmaa ja sateinen päivä. Ihan sopivasti tuli se pitempi ulkoilu tehtyä eilen. Tänään pitää tehdä vielä tiukka venyttelysetti, olen löytänyt muutaman superliikkeen jotka tuntuvat helpottavan vaivoja. Niihin palaan myöhemmin kunhan saan kuvamateriaalia.

Päivän sää on erilainen kuin eilen.

Älä nyt ainakaan näin valmistaudu maratonille

Berliinin maraton juostaan viikon päästä sunnuntaina 28.9. Nyt en ole oppikirjamaisesti valmistautumassa maratonille vaan kyseessä on enemmäkin ihmiskoe.

Älä tee näin:
-Juokse maratonia edeltävän puolentoista kuukauden aikana vähemmän kuin yleensä juokset.
-Jätä viimeinen pitkä lenkki pari kolme viikkoa ennen maratonia tekemättä.
-Jätä monta muutakin lenkkiä tekemättä.
Minä olen tehnyt juuri näin.

Mitä sitten olen tehnyt: 
-Uinut tällä viikolla aika paljon. Ihan jees liikuntaa, mutta ei juuri edistä jalkojen iskunkestävyyttä.
-Venytellyt ja venytellyt ja vielä kerran venytellyt. Managerikin on jeesannut venytyksissä kun yksin ei kaikki onnistu.
-Käynyt hierojalla, fysioterapiassa ja akupunktiossa.

Näistä voikin päätellä että kremppaa on ollut ja vammaa on hoidettu. Lantion virheasento aiheuttaa kaikenlaista, älä hanki tätä vaivaa itsellesi. Virheasennon sivutuotteena voit saada esimerkiksi kipua reiden ulkosyrjään / kipua polveen / kipua ristikkäisen lapaluun seutuville. Bonuksena ontuminen, kun jalka ei kanna.

Kävelemässä olen käynyt. Silloinkin sattui polveen aina välillä.

Mutta hei, tämä onnistuu:
-Kevennä harjoittelua ennen maratonia jotta pääset liikkeelle virkeänä ja täysin energiavarastoin. Kyllä, olen keventänyt ja kevennän edelleen :)
-Neste- ja hiilihydraattitankkaus. Tankkaus alkaa ensi viikolla, sen suhteen ei huolta.

Tankkauspäivän aamupalaesimerkki.

Olen silti innokkaana lähdössä, pääsenhän Berliiniin joka tapauksessa, juoksin tai en! Ja on tuo jalkakin ollut hippasen parempi ja ensi viikolla pääsen vielä käsiteltäväksi. Eiköhän sieltä ihmeparantuminen vielä tule.

En ole lyömässä hanskoja tiskiin, kyllähän tässä olen päässyt juoksemaan Cooperin testin ja puolimaratoninkin. Välillä olen käynyt vaivan kanssa enemmän aallonpohjassa, välillä porskuttelen pinnalla, mutta olemassa se on vielä. Tänäänkin se on ehtinyt olla jo parempi, huonompi ja parempi. Uskon vahvasti, että pääsen juoksemaan, ja se onkin nyt päätavoite, ajasta viis.

Kävelylenkillä kiivettiin Mustaanvuoreen.

Viime marraskuussa sain tietää, että olin saanut arvonnassa paikan Berliinin maratonille. Olin ihan fiiliksissä, onhan Berliinissä juokseminen ollut haaveeni! Silloin vajaa vuosi sitten suunnittelin, että nyt kyllä lähdetään viimeisen päälle ennätystä hakemaan ja neljän tunnin alitusta ja kaikkea. Itsevarmuus oli huipussaan! Nyt tavoitteet ovat päivittyneet,  menen juoksemaan ja tekemään hyvän treenin.

Mustanvuoren päältä on hienot maisemat.

Viimeinen (ja ainoa) pitkä lenkki oli kuusi viikkoa ennen maratonia, 28 kilometriä. Viime sunnuntain puolikas oli hyvä treeni, mutta ei se ihan pitkästä lenkistä maratonia varten käy. Jonkinlaisilla vanhoilla pohjilla (?) tässä nyt sitten mennään.

Tampere Puolimaraton ja negative split

Vaikka olenkin positiivinen niin tänään ilahdutti negative split. Tampere puolimaratonilla juoksin aikaan 1:55 - minuutin huonompi aika kuin huonoin tähänastisista. Sellaisista puolimaratoneista siis, joissa ei ole uintia ja pyöräilyä alkulämmöksi pohjilla :) Silti suorituksesta on hyvä mieli. Olosuhteisiin nähden homma meni varmaan ihan kohdilleen! Kun on ollut vaivaa niin enpä ole juossutkaan. Movescountista oikein tsekkasin, viimeisen kuukauden aikana olen juossut kaikkiaan 6 ja puoli tuntia - aika hupaisaa treeniä puolikasta varten. Puhumattakaan maratonista. Mutta näillä mennään!

Lähdössä näin paljon seurakavereita ja tuttuja.

Oli paljon tuttuja juoksemassa, kotipaikkakunnalla kun oltiin. Blogimaailmasta oli Jaanaba, Riikka ja Läskimaija, heiltäkin varmaan raportteja Tampere Puolimaratonista tulossa.

Liikuntapäiväkirjan Jaanaban kanssa selvitetään kovasti jotain tärkeää asiaa.

Alkuvenyttely ja jumppa kyllä hoidettiin siinä kuulumisten vaihdon lomassa.

Lähtö tapahtui Tampereen Keskustorilta.

Siinä menee kärki.

Ilma oli ihana, auringonpaisteinen ja lämpömittari taisi näyttää yli 20 astetta. Ihan oli kuumakin juosta, kaadoin juomapisteillä välillä vettä päähän. Ja muutama reitin varteen tuupertunut oli taas, muistakaa ihmiset juoda kilpailuissa, niin etukäteen kuin juoksun aikanakin. Nestehukka yllättää salakavalasti.

Heipparallaa vaan, täällä menee hyvin!

Ihan ponnarit ojossa juostiin Jaanaban kanssa :)

Päätavoitteenihan oli päästä terveenä juoksemaan, ja se melkein toteutui. Polvi käyttäytyi aika hyvin, tunsin sen kyllä mutta se ei ollut kipeä. Viimeisellä vitosella pakara- ja reisiosasto polveen asti oli aika jäykkä, ja on vieläkin. Toisaalta SI-nivel on nyt juoksun jälkeen "paukahdellut" tai "naksahdellut", miten sitä nyt kuvailisi. Tiedättekö yhtään mistä puhun? Varmaan ne ainakin tietää kenellä tällaista vaivaa on. Se poksahtelu on hyvä juttu, palaset asettuu paikalleen.

Ainakin tässä muistan ojentaa takajalkaa suoraksi. On pelottavaa katsella omaa juoksuasentoa valokuvista. Joskus kuvitelma ja todellisuus eivät kohtaa.

Nautin matkanteosta, olin se pöljä joka hymyili melkein koko matkan. En piitannut muiden menosta, en häiriintynyt edes ohi juosseista naisista. Menkööt, menen oman juoksuni, tämä on treeni Berliinin maratonia varten. Ei tarvitse mennä täysillä hampaat irvessä, vaan sopivaa mukavaa vauhtia. Syketavoitteena oli 160-165, ja siinä korvilla se mukavasti pyöri ilman kelloon tuijottelua. Tuntuu olevan minulle sopiva alue, etenen niin kovaa vauhtia kuin pystyn niin että se on kivaa enkä näänny.

Tässä olen ehkä hieman kallistuvinani eteenpäin. Hyvä.

Kannustajia oli reitin varrella mukavasti, kiertelihän reitti ihan Tampereen keskustassa. Kannustus on Suomessa hyvin vaatimatonta, suomalaiset kun kannustavat mielellään vain omia tuttuja. Tein kyllä mielestäni sellaisen havainnon, että kun hymyilin ihmisille, niin alettiin kannustaa. Se oli hauskaa, oikein testailin taktiikkaa välillä :) Kannustakaa ihmiset kaikkia, ette arvaakaan miten paljon juoksija saa siitä virtaa!

Tampereen kauniita maisemia sai reitillä ihailla sydämensä kyllyydestä.

Juomapisteitä oli reitin varrella paljon, mikä oli hyvä koska oli kuuma päivä. Yksi iso miinus tulee ensimmäisestä juomapisteestä, joka oli Tampellan portilla. Juomat oli jaettu niin, että vesi oli portin toisella puolella ja urheilujuoma toisella. Kääk! Olisin halunnut molempia, eikä se onnistunut, olisi pitänyt hidastaa merkittävästi tai kiertää vähän. Jano oli siinä vaiheessa ihan kamala, koska olin kävellyt autolta Keskustorille, alkujumpannut ja juossutkin pari kilometriä. En ainakaan nähnyt lähtöalueella juomapistettä, mutta olisin ollut enemmän kuin ilahtunut jos sieltä olisi saanut edes vettä. Ehkä ensi kerralla juomaa myös lähtöön, vink vink?

Tammerkosken rantaakin juostiin, ihan kaupungin ytimessä.

Kellonaikaa tai vauhtia en katsellut matkalla lainkaan, puolessavälissä Ratinan stadion -kierroksella näin kellosta, että aikaa oli kulunut 58 minuuttia ja jotain sekunteja päälle. Onpa hidasta, ajattelin. Olin tullut alkumatkan fiilistellen, joten tuli mieleen, että mitäs jos koittaisin juosta uudella opettelemallani juoksutekniikalla. Sillä pääsee kovempaa mutta se on raskaampaa. Hippasen kun laskee takapuolta alemmas, saa pidemmän askeleen ja kun vielä kallistaa vähän eteenpäin niin juoksuvauhti kasvaa niin että en meinaa jaksaa juosta niin kovaa :D

Siinähän alkoi tulla selkiä vastaan ihan sen kummemmin pinnistelemättä, niitä samoja jotka olivat minut matkalla ohittaneet. Kyllähän se tosiaan ihan toimivalta tekniikalta tuntuu. Välillä piti vähän himmata ja keventää vanhaan tyyliin, sitten taas uusi vauhtitekniikka alle. Siitä se sitten ihan vahingossa tuli, negative split! Tämä hieno juoksutermihän tarkoittaa sitä, että juoksun ensimmäinen puolikas on hitaampi kuin jälkimmäinen, toisin sanoen juoksu on loppua kohti kiihtyvää. En taida olla koskaan tässä onnistunut, lähden aina kuin rusakko ja sitten jossain vaiheessa hiipuu. Tänään tulin juoksun toisen kympin minuutin nopeammin. Jee!

Kuva kertoo, että kivaa oli!

Keskisyke oli 165, juuri niin kuin suunnittelinkin. En usko että paljon kovempaa olisin tänään päässyt, ainakaan näin hyvillä fiiliksillä!

Tampere Puolimaratonin tulokset ovat täällä.

Cooperin testistä puolimaratonille

Cooperin testistä puolimaratonille: tämän kaiken mahdollistaa venyttely, loistava fysioterapeutti ja akupunktio. 

Polven sisäsyrjä on kipuillut kolmisen viikkoa. On ollut enemmän kipeä ja vähemmän kipeä. Ahvenanmaalla pari viikkoa sitten onnuin koko jalkaa ihan huolella, mutta silti juosta kirmasin siellä viestiosuuden ihan kohtuullista alle viiden minuutin kilometrivauhtia. Juostessa kun ei sattunut. Ihme tapaus sanon minä. Koko ajan on ollut sellainen olo, että ei siinä itse polvessa mitään vikaa ole, jokin muu jumi tämän aiheuttaa. Ahkerat venyttelyt helpottivat oloa ja tällä viikolla viisas fyssari sanoi heti minut nähtyään, että vanha tuttuni SI-nivel siellä ilmoittelee itsestään. Niinpä tietenkin! Olo oli miltei helpottunut, kun tajusin, että vanha tuttu vaiva on kyseessä, kyllä tässä nyt jo pärjätään kun tiedetään mistä on kyse! Niveltä vempuloitiin paikalleen, palauteltiin mieleen kotihoitojumppaliikkeet (olin hyvässä kunnossa ollessani unohtanut ne...) ja laitettiin vielä akupunktioneulat. Hus pois jumit!

Fyssari oli tiistaina ja keskiviikkona polvi tuntui jo vähän paremmalta. Ei muuta kuin juoksubaanalle taas, onneksi fysioterapeuttikin oli sitä mieltä että anna mennä vaan. Työterveys järjesti Cooperin testin, ihanaa rääkkiä äärirajoilla ja epämukavuusalueella oli siis keskiviikkona tiedossa.

Ohi on kova testi

Blogin Facebooksivuilla jo kerroinkin, että 12 minuutissa kulki 2620 metriä. Odotukset testistä eivät polvihomman takia olleet korkealla, ja siksi olin ehkä hämmentynyt ihan hyvästä tuloksesta, enkä oikein tainnut tuulettaakaan sitä :) Alkuverrakin testiä varten oli ihan takkuista taaperrusta syke korkealla. Mietinkin, että onkohan viime viikon pikku nuhasta vielä kropassa jotain jäänteitä. Itse testissä mietin vaan sitä rentoutta ja rentoutta ja vielä kerran rentoutta. Jossain vaiheessa kurkkasin sykettä ja pelästyin sen olevan aivan liian korkea. Silti jaksoin juosta, niin annoin sitten mennä. Keskisykkeeksi tuli 172 - se on minulle ihan kova lukema. Yleensä kun minulla syke juostessa ylittää 165, aletaan olla harmaalla alueella, se ei tunnu kestävältä. Cooperin testi nyt onneksi on lyhyt rypistys. Tulos taisi olla oma ennätys. Olen tässä koittanut muistella mikä on entinen Cooper-enkka, taitaa olla 2550 metriä - taitaa olla useampi vuosi kun olen viimeksi testin juossut. Cooperin testi -taulukoitten mukaan omassa ikäluokassani 2300 metrillä yltää erinomaiseen tulokseen. Ihan hyvä tulos siis, vaikka paljon juoksevana ja juoksu rakkaimpana lajina pyrin tietenkin vielä parempiin tuloksiin :)

Suunto Ambit3 näytti hurjat sykkeet

Seuraava juoksu on huomenna sunnuntaina Tampere Puolimaraton. Tässä välillä jo mietin, että pääsenköhän ollenkaan sinne juoksemaan, mutta kyllä nyt polven osalta näyttää siltä että menossa ollaan! Sunnuntaista kahden viikon päästä on Berliinin maraton, joten lähitulevaisuudessa tossutellaan oikein urakalla.

Tavoitteetkin ovat päivittyneet uusiin uomiin. Vuosi sitten uhosin (ainakin mielesäni), että neljän tunnin alitusta lähden Berliinistä hakemaan. Nyt on uho lakaistu maton alle ja päätoiveena ja -tavoitteena on päästä juoksemaan. Jos pääsen juoksemaan niin puolikkaalle kuin maratonillekin terveenä ja ylitän maaliviivan hyvissä voimissa niin olen tyytyväinen. Olen niin onnellinen jos vaan saan juosta! Olen jo etukäteen mielessäni nauttinut ja fiilistellyt ihania Tampereen maisemia, Berliinin tunnelmaa ja kannustusta. Polvi on jäykkä eikä juoksu kulje niin kuin haluaisin mutta se ei vie juoksun iloa pois!

Tällaista viikkoa en etukäteen suunnitellut

Enpä taas etukäteen tiennyt millainen viikosta tulee. Piti juoksennella, mutta levoksi meni. Nastolassa sain jotain ötökänpuremia, jotka itse diagnosoin mäkäränpuremiksi (olivat napanneet palan ihoakin pois). Olivat aika pahoja, ja tuntuivat ikäviltä viime sunnuntain pitkällä lenkilläkin. Maanantaina pahenivat vielä lisää, ja illalla ei toiselle jalalle kestänyt enää oikein astua. Tiistaina oli sääressä olevan pahimman punaisenmustankukertavan pureman kohdalla oleva turvotus pudonnut nilkkaan. Koska nilkka katosi kokonaan, konkkasin lekurille ja sain antibioottikuurin. Sitten vaan jalka koholle, kylmää ja lepoa. Oli muuten ihan jäätävän kipeä purema! Hassuinta tässä on se, että Manageri oli onnistunut hankkimaan samanlaisen pureman jalkaansa ja ollaan sitten oltu samalla antibioottikuurilla. Iltaisin on mukava jutella, että oletko muistanut ottaa iltalääkkeet :D En ole kuullut, että kukaan muu paikalla ollut olisi kärsinyt tällaisesta vaivasta, joten taidetaan vaan olla ötökkämagneetteja.

Mäkäräpirulainen puri perjantai-iltana, ja vasta eilen illalla kävin vähän kokeilemaan juoksemista. Puolisen tuntia vaan, tuli hyvä lenkki. Ensin vähän varovaista tunnustelua, sitten uusien tekniikkaoppien miettimistä ja lopuksi piti ottaa napakka veto kun kaatosade yllätti. Ei muuten niin kiirettä, mutta pelkäsin että puhelin kastuu.

Tänään kävin jo ihan kunnollisen lenkin, tein tasavauhtisen kympin. Halusin kokeilla millaista on ylläpitää rennon reipasta vauhtia. Onhan se siinä mielessä vaikeata, että pitää muistaa ettei jää haaveilemaan, vaan pitää sen vauhdin tosiaan yllä! Kymppi meni 57 minuuttiin keskisykkeellä 153. Jaa-a, ei tässä nyt kovin isoa luottoa omaan tekemiseen ole... Varsinkin vauhdin lisäys tuntuu tosi epävarmalta. Tuntui että tuossakin oli ihan tarpeeksi, mistä mä nyt lisää vauhtia taikoisin? Toisaalta kai sitä sitten kisavireydessä vielä jotain vaihteita löytyy. Nyt vaan mietin että jos nostaisin sykettä niin jaksaisinko enää juosta :) Ja sääressäkin kuumotti vielä se ötökänpurema, muistutti olemassaolostaan koko matkan.

Harjoittelin uusia tekniikoita juostessa, koitin nojata enemmän eteenpäin. Sehän tuo automaattisesti vauhtia lisää, mutta kun meinaan kaatua!

Viikolla meni tosiaan muutama ilta ihan sohvaa paikallaan pidellessä. Taas muistui mieleen, että terveys on kyllä suurin syy miksi liikun. Kaikenmaailman kolotusta ja jumia ilmeni jo muutamassa illassa, varsinkin niska-hartiaseutu jumeilee todella helposti ja oli jo vähän päänsärkyäkin havaittavissa. Kun liikun, tällaisia ongelmia ei ole. Vaivojahan paljon liikkuvalla on, kenelläpä ikäsarjaurheilijalla ei, mutta ne ovat toisenlaisia. Alustava päänsärky muuten jäi tämän aamun lenkille kokonaan, jee!

Sokka irti!

Ja hyvä että jäikin, koska illalla on Keekin konsertti Olympiastadionilla. Voitin arvonnasta Mercedes-Bentzin VIP-liput Cheekin keikalle, ja nyt on tyttöporukalla hauska ilta tiedossa! Arvonnasta siis todistetusti joskus voi voittaakin. Tämä palkinto tuli kyllä ihan oikeaan osoitteeseen, tässä taloudessa on nimittäin ollut mersu jos toinenkin. Kirjaimista on käyty läpi muistaakseni ainakin C, E, M, S, SL, SLK. Muutamia kirjaimia on ollut useaan otteeseen. Nyt alla on V eli Viano.

Nyt Cheekendiä viettämään!

Hitaan hämäläisen uinti kulkee vasta kun kisakausi loppuu

Kehuin tuossa aikaisemmin että aloitan treenailun tänään. Niin tein ja sehän oli ihan mahdottoman mukavaa! 

Raskasta oli kyllä, piti uutta juoksutekniikkaa opetella. Tähänastisen juoksu-urani aikana, vuodesta 2009, olen useita kertoja luullut oppineeni juoksemaan ja sitten on aina taas tullut jotain uutta tekniikkahässäkkää! Onneksi olen jo tajunnut, että pitää edetä pikkuhiljaa, ei suinkaan niin nopeasti kuin itse haluaisin. Ensin on pitänyt treenata jotta on voinut alkaa treenata. Onneksi en aloittaessani tätä ymmärtänyt, en tiedä olisiko kärsivällisyyteni riittänyt. Nyt tosiaan koitetaan taas vähän uudella tekniikalla josko saataisiin vauhtia lisää. Pienen pienetkin muutokset sekoittavat juoksun aina ihan täysin :)

Juoksutreenin jälkeen kävin pikaiseen kotona ja lähdin uintitreeneihin. Jouduin kyllä tässä välissä uudelleen juoksutreeneihin (TT226:n treeneihin), mutta ei lisäoppi pahaa tee. 

Illalla tuli pikku sadekuuro joka raikasti ilmaa, mutta ukkostaa ei jaksanut.

Olin varustautunut uimavarusteilla - eli uimapuvulla, uimalaseilla, uimalakilla ja märkäpuvulla. Kotona aavistelin pahaa ja nappasin kisa-asunkin mukaan, jos tulee käsky uida ilman märkäpukua. Ilman märkäpukua avovedessä uinti ei ole mukavuusaluelistallani ollenkaan. Avovedessä on vesikasveja. Ja Siuron uimarannalla, johon oltiin menossa, on paljon vesikasveja ja mutapohja. 

Niinhän siinä sitten kävi että ilman märkäpukua oli mentävä. Kävin pukukopissa vaihtamassa kisa-asun päälle, se sentään suojaa hiukan enemmän kuin uimapuku (niiltä vesikasveilta). Siinä olisi ollut tilaisuus piiloutua uimakopin taakse ja paeta paikalta, mutta en kehdannut kun minut oli jo nähty.

Voi voi, sinne lumpeitten sekaan piti mennä. Yhhyh. Ja jalkoja ei voinut laittaa pohjaan kun siellä oli mutaa. Aikaisemmin en olisi välttämättä edes selvinnyt näistä koettelemuksista, mutta nythän kävi niin, että se uinti kulki ensimmäistä kertaa tänä kesänä niin kuin pitää! En tiedä mitä tapahtui, mutta alusta lähtien uinti tuntui älyttömän hyvältä ja helpolta, kykenin muistelemaan tekniikkajuttuja ja soveltamaan niitä käytäntöön.

Joroisilla oli perjantai-iltana pyörää katsastukseen vietäessä näin tyyntä ja kaunista.

Vähän tuli palautetta pinnalla kuikuilevasta päästä, yritin sanoa että minähän suunnistan, mutta se ei käynyt. Liian usein kuikuilin. Ja tottahan se oli, että uinti luisti paljon paremmin kun suunnistin harvemmin, en tosin aina ollut kyllä ihan varma mihin päin olen menossa. Mutta jos ui nätisti ja ottaa happea tasapuolisesti joka kolmannella, niin ei kai siinä nyt ihan hirveän paljon vikasuuntaan voi mennä jos silloin tällöin suunnistaa.

On se kiva että näin kisakauden lopussa uinti alkaa kulkea :D Aivan uskomattoman hieno tunne, kun lipuu vedessä eteenpäin! Miksi uintini ei ole tasalaatuista? Talvella uinti oli aika hyvä jossain vaiheessa, nyt kesällä se on ollut jos ei nyt ihan sutta niin aika sekundaa kuitenkin. Olen pysynyt pinnalla mutta sellaista räpiköinnin tuntuista menoa se on ollut. Se on lohdullista, että taidan kyllä osata uida, kun vaan sille päälle satun.

Tänä kesänä on ollut riesaa sinilevästä, merellä sitä on ollut paljon. Itse en täällä sisämaassa meressä ui, mutta pari viikkoa sitten sinilevää tunkeutui myös Nokialle Vihnusjärveen, jossa pääsääntöisesti uin. Moni uimari sai hengitystieoireita, itse olin pari päivää ihan tukossa Vihnusuinnin jälkeen. 

Vihnuksen uimaranta on muutenkin tänä kesänä kokenut kovia: Triathlonteam226:n Vihnukselle viemät poijut joutuivat ilkivallan kohteeksi, kahdesta lähimmästä poijusta oli korkit otettu irti ja hävitetty. Poijut olivat jo melkein upoksissa joten ne piti hakea pois. Sen lisäksi Vihnuksen uimarannan uimavalvojan koppiin oli murtauduttu ja sisällä olleet tavarat heitelty pitkin uimarantaa ja hajotettu. Ihan älytöntä.

Toinen lähijärvi, Tesomajärvi, on myös nyt käyttökiellossa, siellä uineet ovat sairastuneet vatsatautiin. Kyllä on kumma. Toivottavasti nyt vielä hyvän aikaa pääsisi avovesissä uimaan!

Avovesiuintikurssi ja muutama kisailmoittautuminen

Olen tällä viikolla Aqua Plussan järjestämä avovesiuintikurssilla. Olen kurssilla neljättä kertaa, aina vaan. Eikö se ikinä opi, joku jo miettii. 

Halusin kurssille, koska siellä on ollut aina kivaa ja tulee oltua paljon vedessä. Olen myös kokenut kurssit erilaisina, vaikka sisällöltään toki samantyyppisiä ovat olleet vuodesta riippumatta. Oma osaaminen on kehittynyt vuosien varrella. Tässä vaiheessa saan kurssista eri tavalla ja erilaisia asioita irti kuin aikaisemmin. 

Muistan vielä oikein hyvin ensimmäisen kurssin neljä vuotta sitten 2011: en ollut järvessä märkäpuvulla edes ollut montaa kertaa ja olin suoraan sanottuna ihan avuton avovedessä. Muistan sen tunteen, kun alkuverraa piti uida 300 metriä, hyvä että edes kykenin siihen aikaan nippa nappa uimaan niin pitkän matkan yhtäjaksoisesti. Niin se vaan eteni kurssi ja omat taidot kuitenkin, pikkuhiljaa. Sain siltä kurssilta monen monta vinkkiä ja oppia sekä ennen kaikkea rohkeutta.

Seuraavana vuonna, 2012 olin nyrjäyttänyt juuri ennen kurssia nilkkani. Se ei juuri astumista kestänyt, mutta kurssilla pystyin uimaan kunhan en potkinut. Kaikkia harjoituksia en pystynyt tekemään, mutta roikuin mukana minkä pääsin. 

Viime vuonna olin kurssilla hyvissä sielun ja ruumiin voimissa, ja neljänä iltana tulikin uitua kaikkiaan 9 kilometriä. Ennätysmäärä minulle! Käsivarret olivat jo hellinä ja oppeja pystyi vastaanottamaan taas kerran ihan eri tavalla kun omat taidot olivat talven aikana lisääntyneet.

Aikaisemmista vuosista muistan avovesiuintikurssilta yhden ainokaisen päivän, kun tuntui ihan pikkuisen viileältä. Muuten on ollut lämmintä tai hellettä ja aurinko on paistanut. Toista on ollut tänä vuonna. Kesä ei meinaa tulla millään ja veden lämpötila taitaa kieppua siinä 15 asteen tuntumassa.

Avoveteen mars

Maanantaina kävin ensin juoksutreeneissä, mäkitreeniä ja kaiken maailman hyppelehtimistä. Terävyyttä ja taitojahan siinä haettiin, minulla vaan tuppaa jalat menemään tukkoon kaikista kyykkyhypyistä. Toisaalta treeni varmaan aukaisi pyöräilyn tukkimia paikkoja - melkoista noidankehää on tämä harrastus.

Juoksutreeneistä sitten suoraan avovesiuintikurssille. Sää oli vilpoinen ja vesi myös. Siinä oli kramppiherkkää pohjetta tarjolla kun harjoiteltiin potkuja.

Kurssilla ensin venyteltiin ja jumppailtiin alkulämpöjä. Vedessä oltiin aina jonkin aikaa ja käytiin välillä rannalla jumppaamassa ja hakemassa lämpöä. Ja kylläpä vesi tuntuikin viileältä. En ollut koskaan uinut niin kylmässä vedessä! Pari kirjoitusta takaperin mainostin ihan samaa, mutta kyllä nyt vesi oli vielä kylmempää. Epäilen, että veden lämpötila ei ollut edes viittätoista. Hurjapäätriathlonistit eivät kuitenkaan antaneet kylmyyden haitata.

Treenin jälkeen singahdin salamannopeasti kotiin. Laitoin saunan päälle ja istuin siellä kaikki vaatteet päällä, villasukat jalassa ja peitto päällä. Pikkuhiljaa saunan lämmetessä luovuin varusteista, sormet ja varpaat alkoivat taas toimia. 

Eilen olikin selvästi lämpimämpi päivä. Ennen uintia kävin juoksemassa Sarpatin mäissä lyhyen, ytimekkään ja tehokkaan treenin. Jaloissa ja erityisesti lantion seudulla tuntui raskautta maanantain juoksusta, ja sillähän se lähtee milllä se on tullutkin. Vauhtiakin pitäisi vähän herkistellä, joten alku- ja loppuverran lisäksi kipitin täysillä viisi minuuttia Sarpatin ihanan mäkisessä maastossa, voi mitä herkkua!

Uintikurssilla venyteltiin ja jumppailtiin jumppakuminauhan kanssa. Taas muistui mieleen kuinka hyvä apuväline kuminauha onkaan, miksi se on kotona aina jossain kaapin perukoilla? 

Vesikään ei tuntunut niin kylmältä kuin ensimmäisenä päivänä. Uitiin kylkiuintia, scullingia, peesailtiin, suunnistettiin ja uitiin erilaisissä ryhmissä. Hyvää treeniä kaikki. 

Tiistaina sää näytti ihan mukavalta.

Tänään sää oli sateinen, lämpöasteet olivat tipahtaneet kahteentoista. Siis aivan jotain muuta mitä sääennuste lupasi alkuviikosta.

Tänään näytti näin harmaalta kun kotona suunnittelin lähtöä treeniin.

Tänään kipitin taas alkulämpöä Sarpatin mäissä lyhyesti ja tehokkaasti. Melkoinen hinkuhengitys kuului maastossa hetken aikaa - onneksi ei juuri muita ollut liikenteessä, olisivat pelästyneet.

Tässä kohtaa voi Sarpatissa valita: tarjolla on kamalan jyrkkä tai hirvittävän jyrkkä ylämäki. 

Sitten taas uimaan. Ensin toki jumppailtiin ja opeteltiin tekniikkaa kuminauhan avulla kuivalla maalla.

Aurinko yritti kurkistella pilvien takaa

Uinnissa tehtiin vähän reipasvauhtisempia juttuja: lähtöjä ja kiihdytyksiä. Mukavaa, tuollaisia harjoituksia ei juuri tule itsekseen tehtyä. Uitiin myös vähän pitempää matkaa: peesissä, rinnakkain, ryhmissä, kaikenlaisia variaatioita. Suunnistettiinkin silmät kiinni. 

Minusta vesi tuntui taas vähän lämpimämmältä kuin eilen. Joku mittasi veden lämpötilan, mittari näytti 16 astetta. Nippa nappa voisi olla. Pyhäjärvessä on 14, ja Vihnuksessa on yleensä asteen-pari lämpimämpää vettä.

Pipat päässä heinäkuussa

Kliksautin itseni mukaan pariin kisaan, oli näppäinsormi herkässä: lauantaina Voimarinteen Teräsmieskisaan sprinttimatkalle ja heti seuraavana viikonloppuna Säkylä triathloniin sprinttimatkalle. Siellä Säkylä triathlonin sivuilla on muuten kuvissa hyvin edustettuna oman seuran Triathlonteam226:n porukka. Oli oikein kotoinen fiilis kun sinne ilmoittautui.