Berliinin maraton 2014 -rapsa, osa 3

Maratonreissun viimeinen päivä ja muutama hajanainen ajatus reissusta.


Maratonin jälkipelit käytiin kavereitten kanssa sunnuntai-iltana thaimaalaisessa ravintolassa - pasta ei nimittäin uponnut enää. Juoksijat olivat kovin tyytyväisiä ja niin taisivat olla kannustajatkin! Jalat olivat vähän jäykät, niin kuin maratonin jälkeen kai kuuluukin olla. Yllättävän hyvän tuntuiset kuitenkin - paremmassa kunnossa nyt kuin minkään aikaisemman maratonin jälkeen. Toki mitään äkkinäisiä liikkeitä jaloilla ei sunnuntai-iltana tehty :) Paikallaan istumisen jälkeen liikkeelle lähtö oli kankeaa, mutta olo vetreytyi kyllä pian.

Maanantai 29.9.

Maratonin jälkeisenä aamuna aamupala maistui. Vihdoinkin pekonia ja minibratwursteja. Ennen maratonia nimittäin noin raskaita juttuja en uskalla syödä.

Tuhtia aamupalaa.

Aamiaisen jälkeen pakattiin tavarat ja kirjauduttiin ulos hotellista mutta jätettiin laukku vielä hotellille, koska paluulento oli vasta illalla. Oli vielä koko päivä aikaa nauttia Berliinistä.

Moneskohan kuva Brandenburgin portista...
Tähän en kyllästy.

Olihan se ihan lottovoitto päästä Berliiniin juoksemaan. Arpajaisiin osallistui 74000 ja vain 40000 paikkaa oli jaossa. 

Minä olen juossut eilen tuosta alta, voi jee!

Osallistujia maratonilla oli yli sadasta maasta. Eniten luonnollisesti saksalaisia, toiseksi eniten tanskalaisia, kolmanneksi eniten brittejä.

Holokaustimuistomerkki oli taas matkan varrella.

Maratonreitti oli saksalaisen täsmällisesti tasan 42,195 kilometriä pitkä. Reitin varrella oli noin miljoona katsojaa ja 80 bändiä.

Potsdamer Platzillakin vielä pyörähdettiin

Reitillä tehtiin maailmanennätys, Dennis Kimetto juoksi maratonin aikaan 2:02:57. Lehtiartikkelin mukaan se on kuin 4118 metriä Cooperin testissä reipas kymmenen kertaa putkeen. Hurjaa on.

Peppi Pitkätossu pystyi nostamaan hevosen, minä kirahvin :D

Maanantai meni siis pitkin kaupunkia tallustellessa ja Berliinin nähtävyyksiä ihastellessa. Kymmenisen kilometriä tuli taas kävelyä. Ihmettelin, kun jalat olivat niin hyvässä kunnossa. Olin valmistautunut siihen, että vammajalka on maratonin jälkeen ihan romuna, mutta mitä vielä, sehän vertyi vallan.

SI-nivelestä johtuva polvivaiva silminnähtävästi parani maratonilla. Ihan käsittämätöntä mutta totta. Kyllä polvessa vieläkin tuntuu, mutta se on ollut koko tämän viikon parempi kuin pitkiin aikoihin ennen maratonia!


Maanantai-iltana Berliinissä oli vielä iltaseitsemältä 23 astetta lämmintä - oli niin kovin sääli lähteä, mutta takaisin tullaan.

Tuota katua juoksin edellisenä päivänä - nyt se näytti ihan erilaiselta.

Palautuminen tuntuu oikein hyvältä. Torstaina oli seuran jumppavuoroja kaksi peräkkäin, vedin molemmat :) Oli tällä kertaa niin venyttelypainotteista, että pari jumppaa meni hyvin ja teki todella hyvää! Eilen oli seuran uintivuoro, siellä vain hioin tekniikkaa.

KaDeWe, Kaufhaus des Westens.
Harrodsin jälkeen Euroopan suurin tavaratalo.

Kaiken kaikkiaan oli todella hieno reissu ja kaikki sujui hyvin. Tämähän oli vähän niin kuin pienimuotoinen opintomatka ensi kesää varten, Frankfurtin Ironmanille 5.7.2015. On nimittäin erilaista olla kisaamassa pois kotimaasta: asutaan hotellissa ja aamupalalla täytyy löytyä jotain sopivaa syötävää kisan alla jos ja kun puuroa ei välttämättä ole. Kisatankkaus ja ruokailu pitää hoitaa kunnolla vaikka ei ollakaan tutuissa ja turvallisissa kotiympyröissä. Oli mukava nähdä, että kaikki sujui hyvin. Ehkäpä yksi huoli on ensi heinäkuusta pois :)

Ennen kotiinlähtöä vielä yksi Flammkuchen.

Täällä on Ambit3:n keräämä data Movescountista. Tärkeimmät:
-aika 4:10
-keskisyke 158
-vauhti 5,47 min/km

Berliinin maraton 2014 -rapsa, osa 2

Kisaraportti jatkuu, päästään suoraan kisapäivään!

Sunnuntai 28.9.

Kello soitti varttia vaille kuusi. Väsytti. Aamupalalle kuudelta. 

Hiilaria ja munakokkelia. Kahvia, vettä, mehua.

Hotellihuoneessa melkein valmiina lähtöön.

Myönnän, aamulla alkoi jännittää. Se ilmeni hermostuneisuutena ja huolestumisena siitä, ehditäänkö nyt varmasti kisapaikalle ja onko kaikki mukana. Perushermoilu :)

Käveltiin kohti lähtöpaikkaa. Yhtäkkiä Brandenburgin portti näkyi pitkän suoran päässä. Kävelin, tuijotin, kävelin, henki alkoi salpautua. Tuli itku. Tämä on ollut haaveeni ja unelmani ja nyt se on melkein käsillä. Miten voikaan yksi pylväsportti aiheuttaa tuollaisen reaktion. Nyyhkytin ja kävelin. Olin pakahtumaisillani siitä tunteesta, että pääsen toteuttamaan yhtä unelmaa. Ihan käsittämätöntä. En varmaankaan ole suureen ääneen julistanut Berliinin maratonilla juoksemisen olevan haaveeni, mutta mielessä se on ollut jo niin kauan. Eihän isoista haaveista ja unelmista uskalla oikein ääneen puhuakaan. 

Sitten alkoi jo naurattaa, rauhoitu nainen, kaikki luulevat että minua pelottaa maratonin juokseminen niin paljon että vollotan :D

Tässä olen jo melkein rauhoittunut.
Unelma on enää hetken päässä!

Juoksemaan oli lähdössä myös kaverini Susanna, ja oltiin sovittu, että nähdään lähdössä ja hengaillaan ainakin alku yhdessä, katsotaan sitten juostaanko yhdessä vai erikseen, miten vauhdit osuvat, ei stressiä. Olikin vallan mukavaa turista ja ihmetellä asioita yhdessä. Yksin olisin varmasti ollut paljon paljon hermostuneempi.

Suomitytöt valmiina lähtöön!

Aamulla oli viileän tuntuista, paikallaan odotellessa tuli kylmäkin. Silti juuri maratonpäivälle osui juoksijan unelmasää. Lähdössä kahdeksan astetta lämmintä, aurinkoista, tyyntä. Päivän mittaan lämpötila nousi juostessa 19 asteeseen, että ihan riittävän lämmintä oli juostessa.

Olin lähtöryhmässä H, joka oli ihan vihoviimeinen. Siinä ryhmässä oli varmaan 20000 muutakin. Neljän tunnin jäniksetkin näkyivät jossain kaukana edessä. Ei ollut toivoakaan päästä lähellekään. Ei sentään ihan kuin sillit suolassa oltu, mutta melkein. Alkuverryttelyistä ei tietoakaan. Minulla oli päälimmäisenä vanha trikoopaita, jonka jätin sitten lähtöpaikalle, sinne jätetyt vaatteet kerätään hyväntekeväisyyteen. Vaikka oli pitkähihainen päällä, sormiin alkoi tulla kylmä. 

Lähtöä odotellessa bongasin Tough Mudder -paitaisen tyypin!

Eikö nyt pian voitais jo mennä?

Lähtölaukaus pamahti täsmällisesti klo 8:45. Omassa ryhmässä ei tapahtunut siinä vaiheessa liikahdustakaan, taputettiin vaan ja katseltiin kun nippu ilmapalloja päästettiin taivaalle siellä jossain kaukana edessä lähtöviivalla.

Keltaiset ilmapallot päästettiin lentoon
kun startti pamahti 8:45.

Seisoskelu vaan jatkui, ryhmiä taidettiin päästää yksi kerrallaan lähtemään. Aika tuntui pitkältä ja vessahätäkin yllätti siinä odotellessa, vaikka "juuri" ennen lähtöä oltiin tehty bajamajakäynti (=varmaan tunti sitten) . Ajattelin, että kyllä se siitä juostessa helpottaa kun alkaa hikoilemaan.

Tässä taidetaan olla päästy hivuttautumaan
hiukan lähemmäksi starttimattoa.

Vihdoin ja viimein klo 9:11 pääsin kävelemään lähtömaton yli ja sain käynnistää Ambit3:n. Yllättäen juoksemaan pääsi kokolailla heti, mutta voi jestas kyllä oli porukkaa joka puolella. Susanna alkoi reippaasti ohitella, minä seurailin puoli askelta perässä ja ihmettelin. Ihmettelin juoksijoitten määrää, kannustusta, musiikkia, kaikkea. Ihmettelin mielessäni, että olenko nyt tosiaan täällä. Teki mieli hymyillä kaikille kannustajille, mutta sehän osoittautui täysin mahdottomaksi koska kannustajia oli joka puolella ja koko ajan. Pääni pyöri kuin pöllöllä kun yritin katsellla kaikkea mitä ympärillä on. Sekin osoittautui mahdottomaksi, ei siellä vaan voi nähdä ja kokea kaikkea. Sitä kaikkea on niin paljon! Yksin juostessa olisin ihan varmasti jäänyt nautiskelemaan ja pällistelemään kaikkea, mutta Susanna ohitteli reippaasti enkä halunnut jäädä jälkeen. Sykkeet huitelivat ihan tähtitieteellisissä lukemissa, taisi alkulämmön puute näkyä ensimmäisellä puolellatoista kilometrillä ennen kuin syke tasaantui. Vai mitä sanotte siitä, että syke nakutteli 186:ssa maratonin alussa - ei kuulosta kovin kestävältä. Onneksi syke tasaantui, ja itse asiassa meillä kummallakin syke käyttäytyi ihan samalla tavalla.


Alussa joutui aika tavalla ohittelemaan ja tekemään ripeitä kiihdytyksiä. En aina mahtunutkaan samasta välistä mistä Susanna meni, ja jouduin tekemään pikaisen uudelleenarvioinnin reittisuunnitelmasta. Menenkin ohi vasemmalta, ei kun oikealta, josko tuosta välistä mahtuisin. Aika koettelevaa on tuollainen juoksu! Ihmettelin, kun suuresta ihmismassasta huolimatta ei ollut kuitenkaan yhtään tönimistä. Kaikki mahtuivat.

Ensimmäinen juomapiste oli järkytys. Ei muuten, mutta se mukien määrä mitä kadulla pyöri jo siinä vaiheessa oli hämmentävä. Rikkoontuneita mukeja oli valtoimenaan pitkin katua eikä niiden päälle astumiselta oikein voinut välttyä. Mukit tuntuivat liukkailta Cloudsurferien alla. Myöhemmillä juomapisteillä asfaltti oli ihan märkä juomapisteitten kohdalta, ja välillä sipsutin oikein varovasti etten liukastu. Sipsuttaahan sitä vähän matkaa, mutta Berliinissä huoltopisteet olivat varmaan 100-200 metriä pitkiä.

Vettä oli aina ensimmäisenä tarjolla, ja se sopi meille. Oli myös teetä ja urheilujuomaa. Harmittaa, etten maistanut teetä, nyt en tiedä minkä makuista se oli! Oliko se kylmää? Jotenkin vain ei tullut ensimmäisenä mieleen kokeilla maratonilla jotain uutta nesteytystä kuin mihin on tottunut :) Urheilujuomaa maistoin jollain alkupään huoltopisteellä, se oli Powerbaria ja ihan kamalan pahanmakuista. Vähän liian voimakastakin makuuni, joten vedellä ja omilla geeleillä menin. Banaania ja omenaa näin jossain kohtaa huoltopisteellä myös, eiköhän siellä suolakurkkuakin ollut. Myöhemmät pätkät huoltopisteestä olivat ruuhkaisemman oloisia enkä jaksanut alkaa tungeksimaan ja tutkimaan baarin tarjontaa kun ei siihen tarvetta ollut. Vettä sai aina kohtuuhelposti ja sen jälkeen mieluummin siirryttiin ulommalle kaistalle jatkamaan matkaa, matkanteko kun aina merkittävästi hidastui huoltopisteillä.

Oli kiva juosta, meillä oli Susannan kanssa hyvin samanlainen rytmi ja samanlaiset tavat: vettä joka pisteeltä ja geeli puolen tunnin välein. Eipä paljon juteltu, mutta oli huikeaa juosta kaverin kanssa!

Huoltopisteen muovimukimeri.

Tapani mukaan en katsellut vauhtia, kun ei siitä mitään hyötyä ole. Juoksen aina sitä vauhtia mitä sen päivän kunto antaa myöten. Sykkeitä katselin, ja ne pysyivät hyvin aisoissa. Koko hölkän keskisykkeeksi tuli 158. Alussa vauhti tosiaan tuntui omaan makuuni vauhdikkaalta ja Susanna veti minua, puolessavälissä taidettiin sanattomasta sopimuksesta vaihtaa vetovuoroa. Minä näköjään tarvitsin 20 kilometriä alkulämmittelyä... Koko alkumatkan vaivasi vessahätäkin, mutta en malttanut pysähtyä bajamajaan kun siinä oli aina ainakin kolmen tyypin jono. Ei tänne vessajonoon olla tultu seisomaan. Puolessavälissä mietin, että enää en kyllä pysähdykään. Siinä jossain reilun puolenvälin paikkeilla aloin ensimmäistä kertaa ajatella ja uskoa, että kyllä siinä nyt niin käy tänään että minä juoksen maaliin asti! Mieli virkistyi kovasti, hymyilytti ja juoksu tuntui kivalta.

Aika kului ja matka taittui ihan älyttömän nopeasti kun oli niin paljon kaikkea. Matkan varrella oli 80 bändiä soittamassa, en tajua sitä vieläkään! Oli sambaa, poppia, kasaria, torvisoittokuntaa, tassityttöjä, rokkia, kaikkea. Kun musiikki alkoi loppua kuulumasta, alkoi seuraava bändi kuulua. Ei tullut aika kuulkaa yhtään pitkäksi.

Kannustajat olivat puolenvälin paikkeilla Suomen lipun kanssa, oli ihanaa nähdä vaikka vain muutaman sekunnin verran - siitä sai taas ylimääräistä tsemppiä!

Matkalla näkyi kaikenlaisia hassuihin asuihin pukeutuneita juoksijoita, oli Asterix, Obelix, jeesus, paavi, palomies, faarao, Väiski Vemmelsääri ja vaikka mitä. Sillä palomiehellä oli kyllä takuulla kuuma kun oli kaikki vermeet päällä ja kypäräkin päässä.

Polvi oli vaivannut käytännössä koko syyskuun, ja maratonia edeltävinäkin päivinä se tuntui välillä kävellessä ikävältä. En suonut sille paljonkaan ajatuksia, koska tiesin, että kyllä se varmaan juosta antaa, parannellaan sitten maalissa. Mutta kun se polvi ei tosiaan yhtään juostessa edes vaivannut! Pari viikkoa sitten puolimaratonin viimeisellä vitosella vammajalka puutui pakarasta polveen asti, nyt ei mitään. Toki vauhtikin oli hiljaisempi kuin puolikkaalla.

Oikeastaan ainoa vaiva koko maratonilla oli puolenvälin jälkeen lonkankoukistaja, muutamaan kertaan siellä alkoi tuntua pistos tai jokin. Sekin meni pois heti kun muisti korjata lantion asentoa. Muutamalla viimeisellä kilometrillä mietin, että onkohan pikkuvarpaaseen tulossa rakko. Ei tullut. Aika pienet oli vaivat pitkällä matkalla.

Mitään muuria ei tullut vastaan (ei edes Berliinin muuria, hah), toki väsymys alkoi loppua kohti tuntua, mutta se kai on ihan luonnollista. 28 kilometrin kohdalla hihkaisin, että nyt alkaakin se tuntematon osuus, pisin lenkkini ennen maratonia (peräti 6 viikkoa ennen, liian kauan aikaa sitten) oli 28 kilometriä.

Tuntemukset eivät 28 kilometrin jälkeen sen kummemmiksi muuttuneet, joten pikkuhiljaa aloin miettiä että koska uskaltaisi alkaa kiihdyttää kun olo kerran on hyvä. Suunnittelin, että säästän loppukirin vasta viimeiselle vitoselle. 37 kilometrin kyltti meni meiltä ohi, ja oma kello näytti liian paljon juostua matkaa. Kaikista mutkitteluista ja ei-optimaalisista linjoista johtuen olen juossut kokonaisen kilometrin ylimääräistä! Kannustajamme olivat Suomen lipun kanssa 38 kilometrin kohdalla, ja silloin huikkasin, että nyt annan palaa ja katson saanko sykkeitä enää nostettua. Hyvin nousi, pidin ne 160:n paremmalla puolen lopun matkaa. 

Oli niin ihanaa juosta! Kaikki kannustivat, ihan kuin olisin ollut joku julkkis :) Joku huusi "you look good" - sekin virkisti! Väsyneitä selkiä tuli vastaan, sekin tsemppaa aina. Kyllä mää jaksan!

En muistanut missä kohtaa kartalla menen, montako mutkaa ja käännöstä vielä. Sitten, yhtäkkiä yllättäen tuli suora jonka päässä odotti Brabdenburgin portti! Jestas mikä näky! Pala nousi kurkkuun, ei, älä nyt ala itkemään, ei tule juoksusta mitään! Riemu oli suunnaton, pääsen maaliin ilmeisen hyvissä voimissa ja mikä kannustus!!! Valokuvaajia oli loppusuoralla, poseerailin, hymyilin, heitin vielä läpyt joidenkin kannustajien kanssa. Hengitys oli itkunsekaista huohotusta ja rinta meinasi pakahtua onnesta, mutta ei se haitannut kun elin siinä hetkessä! Kiristin vielä vauhtia, portin alta, ai niin, maali ei ollutkaan siinä, pahus soikoon vielä pitää kiristää jokunen sata metriä! Onnistuu, täältä tullaan Berliinin maratonin maali!

Maalissa olin ajassa 4:10:09. Enkka, jee! Etukäteen ajattelin, että tulen varmaan maaliin 4 tunnin ja 4:15 välillä - ihan hyvinhän se siihen osui. Aikaisempi ennätys vuodelta 2010 parani 37 minuuttia. En varmasti enää ikinä tule tekemään tällaista aikaparannusta maratonilla :) Olen aikaan ihan tyytyväinen, ei sieltä peräkarsinasta varmaan paljon parempaan tulokseen minun kunnollani olisi päässytkään. Ja juoksinhan varmuuden vuoksi reilusti, 43 kilometriä Ambit3:n mukaan, sen verran oli mutkittelua matkalla.

Maalissa hengailin hetken aikaa, otin selfieitä kun olin niin hullun onnellinen! Mietin, että millä ihmeellä bongaan Susannan, joka on tulossa ihan juuri maaliin - onneksi Susanna bongasi minut ja niin päästiin yhdessä tuulettamaan!

Maaliselfie.

Arvatkaas mitä, ensi vuonna pääsen starttaamaan paremmasta ryhmästä kun alitin 4:15! Juu, arpalippu lähtee ensi vuodellekin vetämään. Oli kyllä sen verran hieno tapahtuma.

Mitä? Maailmanennätys???!!!

Maailmanennätyskin tehtiin: Denis Kimetto, 2:02:57! Ihan hurja juoksu! Mutta niin vaan tehtiin ennätykset niin minä, Susanna kuin Alexander Stubbkin :)

Splitit tässä:

Puolimatkan väliaika oli 2:03, joten lopputulos 4:10 kertoo, että vauhti hidastui toisella puolikkaalla 4 minuuttia. Hitain vitonen on ollut välillä 25-30, tällöin taisi väsymys jo alkaa tuntuakin. Ja siinä välissä taisi olla Powerbarin geelipistekin, se jatkui monta sataa metriä, siinä oli vähän ahdas ja hankala juosta ja geeliäkin tarttui tossunpohjiin. Siitäkin on onneksi vielä piristytty ja kiristetty loppua kohti.

Maalissa sai lämmittävän muovin niskaansa,
se oli kyllä liian kuuma tuolla kelillä

Maalissa etsittiin käsiimme ensin vettä. Porukka pyöri olutlasien kanssa ympärillä, mutta ei keksitty mistä niitä saa. Saatiin vielä pieni maaliintulokassikin: omena, banaani, kuivia keksejä, Powerbarin palautuskeksi, vettä... Olikohan siinä kaikki, mutta se ihmetytti että mitään suolaista ei ollut, kaikki oli makeaa. Suolainen olisi nimittäin maistunut. 

Ja sitä olutta etsittiin vielä. Vihdoin löytyi Erdinger Bierin kioski ja alkoholitonta olutta! Jee, kauhea jano! Otin lasin, käännyin, olikin siinä sitten mikki ja televisiokamera vastassa ja minulta kysyttiin että miten meni ja mikä fiilis. Olin siinä tilassa, että ymmärsin saksaa, mutta puhetta ei juuri tullut. Taisin kommentoida vaan että sehr gut ja greetings from Finland. 

-Ach soooo, du kommst aus Finnland? Sprichst du Deutsch? Kysyi haastattelija. No tottakai puhun saksaa, ein bisschen. Sitten minulta kysyttiin, mikä on saanut minut lähtemään Berliiniin juoksemaan. Ei ole kielitaito vahvoilla 42 kilometrin juoksun jälkeen, mietin, kun totesin että das ist mein - kuumeinen mietintä mikä on unelma saksaksi, ei tule mieleen - dream! Laitetaan englantia sekaan jos se ymmärtää. Luulen, että ei ymmärtänyt, katsoi minua hoo moilasena ja päätyi kysymään että miten sanotaan cheers suomeksi. "Kippis, kippis" toisteltiin siinä sitten erinäisiä kertoja. Voi nolous! Lopuksi minun oli pakko kysyä että mihin te oikein kuvaatte, Erdingerin sivuille kuulemma. Sitä odotellessa, että minä toistelen "kippis" Erdingerin sivuilla... Kaikkeen sitä joutuu! Nyt jo tiedän että unelma on saksaksi Traum :)

No vihdoin ne oluet!

Tapaamispaikka kannustajien kanssa oli ollut helppo sopia, heti kun tuli maratonalueelta ulos, alla olevassa kuvassa olevan rakennuksen (mikä se on, muistaako joku?) pihassa olevassa puistossa oli kirjaimet selkeästi merkittynä, sinne vaan oman sukunimen mukaisen kirjaimen kohdalle ja kannustusjoukot löytyivät sieltä.

Helposti löytyvä treffipaikka.

Maratonreitti kartalla

Maraton oli tunteita täynnä ja kaikesta jäi enemmän kuin hyvä mieli! Koen olevani onnellinen ja etuoikeutettu että sain kokea tämän!

Berliinin maraton 2014 -rapsa, osa 1

Vihdoin ja viimein ensimmäinen osio matkakertomuksesta! Blogin Facebook-sivua seuraavat ovat pysyneet kärryillä missä mennään, mutta tässä tulee vähän yksityiskohtaisempaa tarinaa. Täytyy julkaista tarina osissa, muuten tulee liian pitkää sepustusta. Tässä matkustuspäivän ja maratonin aattopäivän tunnelmat.

Perjantai 26.9.

Lähdettiin Berliiniin perjantaina aamulennolla. Oli hyvä idea mennä pelipaikoille jo perjantaina, koska expoalue oli valtava. Siis val-ta-va. Se on Tempelhofin vanhalla lentokentällä, ja kävelyä siellä tulee vähintäänkin riittävästi. Pitää kävellä koko expoalueen läpi saadakseen lähtönumeron ja sama vielä takaisinpäin.

Berliinin hotelli varattiin vasta heinäkuussa, ja hotelli olikin varsin mukava löytö. Leonardo Hotel Berlin Mitte on aivan uusi hotelli, sijaintikin on loistava - noin kilometrin päässä maratonin lähdöstä ja maalista. Aamupala oli aivan loistava - yksi parhaista, mitä olen Saksassa saanut.

Hotelli oli hyvällä paikalla kaupungin läpi virtaavan Spree-joen varrella.

Kisanumeroa mentiin hakemaan vanhalta lentokentältä.
Perjantain sää oli harmaa.

Muuten perjantaiaamun Finnairin lento on ihan turkasen aikainen... Helsingistä kone lähti 8:10, eli kotona herätys oli jo 3:45 kun piti suoriutua ensin Tampereelta Helsinkiin. Puoliunisena meni se päivä, vaikka lyhyet päikkäritkin tuli otettua. Silti virkeyden ja jaksamisen kannalta olisi varmaan ollut paras lentää jo torstai-iltana.

Expossa oli ihan kaikkea mitä juoksija voi tarvita. Ja vähän enemmänkin!

Tämän portin läpi pääsi vain start passilla ja henkilöllisyystodistuksella. 
Toisilta henkkarit kysyttiin, toisilta ei.

Berliinin maraton on ollut unelmani ja haaveeni jo muutaman vuoden. Viimeksi, kun täytin pyöreitä, keksin, että olisikin hauska mennä juoksemaan sen kunniaksi maraton Berliiniin, päivämäärä kun osuu suht lähelle syntymäpäivääni. Nautiskelin silloin ajatuksesta, olipa hyvä idea. Aloin sitten joskus sen vuoden maaliskuussa tutkimaan miten sinne ilmoittaudutaan, mutta kas vaan, maratonhan oli loppuunmyyty! Ensimmäinen ulkomaan urheilutapahtuma jonne olin ajatellut mennä, eihän minulle tullut mieleenkään että sinne ei pääsisi. Ajattelin silloin, että pitäkää maratoninne. Jäihän se ajatus kyllä kaivelemaan... 

Vuoden 2014 paikat Berliinin maratonille jaettiin ensimmäistä kertaa arvonnalla. Osallistuin, enkä saanut paikkaa. Pitäkää maratoninne, ajattelin taas. Ensimmäisellä kierroksella kaikki eivät saamiaan paikkoja lunastaneet, joten tuli uusi arvontakierros. Olin jo unohtanut koko jutun, mutta sitten viime vuoden marraskuussa tulla tupsahti sähköposti, After getting an unlucky draw during the first round, we are delighted to inform you that you are one of the fortunate "second chance" winners among the 73,707 applicants and thus now have the opportunity to participate in the 41st BMW BERLIN MARATHON 2014! Congratulations! 

Oijoi miten hienoa oli saada tuollainen posti!!! Olin silloin lomareissulla Amerikassa, ja muistan elävästi sen hetken. Pääsen Berliiniin juoksemaan!

Kisanumero on kohta kädessä. Jännää!

Messuilla oli hurjan paljon porukkaa, ihan niin paljon että tunsin itseni pieneksi maalaistytöksi suuressa maailmassa. Jonoja ei silti pahemmin ollut, kaikki toimi ihan sujuvasti. Kisanumero ja chippi haettiin yhdeltä tiskiltä, pussin kaikille tavaroille sai napata siitä vierestä. Paidan sai hakea toisesta paikasta. Kaikki löytyi kuitenkin näppärästi.

Täällä mä nyt vihdoin olen.

Tietenkin Suunnon pistekin löytyi exposta.

Expossa meni aikaa useampi tunti, ihan vaan katseluun ja ihmettelyyn. Jalat olivat aika soosina kaiken sen jälkeen.

Bemari tietty näkyi joka puolella sponsorin ominaisuudessa. 
Tällainen sähköauto oli maratonin johtoauto.

Numerolappu - ensimmäistä kertaa omalla nimellä - ja tosi hieno chippi.

Brandenburgin portti oli ehdottomasti nähtävä heti perjantaina. Siitä sitten juostaan läpi maaliin - ihan käsittämättömän hieno näky. Berliinin symboli.

Ruuaksi Flammkuchenia, saksalaista pizzaa. Tomaattikastikkeen sijasta Flammkuchenissa on ranskankermaa. Todella hyvää! Ruokajuomani näyttää oluelta, mutta on Apfelschorlea. Apfelschorle on omenamehun ja mineraaliveden sekoitus, todella hyvää sekin.

Pitkän päivän jälkeen iltasella unta ei tarvinnut odotella.

Lauantai 27.9.

Lauantaina nukuttiin pitkään ja nautittiin ihana aamiainen. Puuroa ei ollut, mutta suosikiksi ylitse muiden nousi Bircher müsli. Se oli vähän tuorepuuron tapaista, ilmeisesti jugurttiin oli sekoitettu kaurahiutaleita ja lisänä oli tuoreita mansikoita, mustikoita ja vadelmia. Voisin syödä tuota joka aamu.

Kuvassa alhalla vasemmalla suosikkini aamupalalla, Bircher Müsli!

Aamupalan jälkeen virittelin kisakamppeita kuntoon. Geelit paikoilleen, suolaa, magnesiumia ja energiapastilleja uuteen exposta hankittuun spibeltiin. Mietin suunnitelman valmiiksi, 8 geeliä mukaan, geeli otetaan puolen tunnin välein. Yksi kofeiinigeeli oli joukossa, se pitää säästää 25-30 kilometriin.

Sunnuntain eväät valmiina.

Sitten lähdettiin kaupungille turisteilemaan. Taikajuomapullo käsilaukkuun vaan niin tankkaus onnistuu.

Kyllä nyt yksi Mini nousee!

Tankkaus jatkui päivän mittaan.

Checkpoint Charlie, entinen Länsi- ja Itä-Berliinin välinen rajanylityspaikka oli kävelymatkan päässä hotellilta. Vaikuttava paikka, iso pala historiaa.

Tuntuu kummalliselta, että Saksojen yhdistymisestä ei ole sen kauempaa aikaa, itsekin muistan oikein hyvin yhdistymisen. Berliinin muuri murtui 1989 ja Saksat yhdistyivät vuonna 1990. 

Näin oli ennen.

Kävelyretki jatkui vaan. On se vaikeaa säästää jalkoja tällaisessa kaupungissa kun on paljon katseltavaa.

Hyviä pyöräteitä Berliinissa oli paljon - oli myös paljon pyöräilijöitä.

Muuri.

Nähtiin myös vapaaehtoistyöntekijöitä valmistautumassa maratonille. Tiiminjohtaja kouluttaa, "tästä ne sitten juoksee".

Matka jatkui Holokaustimuistomerkille, Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkille. Yhden korttelin alueella on 2711 betonipylvästä. Pylväät ovat Hesarin artikkelin mukaan mukaan murtumisvaarassa.

Lauantaina oli hieno sää.

Ja taas päädyttiin Brandenburgin portille ihmettelemään. Rullaluistelumaraton oli starttaamassa jonkin ajan kuluttua mutta me lähdimme hotelliin päiväunille. Päiväunet on kova juttu tällaisella reissulla: kävele jalat soosiksi - ota päiväunet - jaksat taas vähän kävellä :)

Rulliskisaajat asettumassa asemiin.

Alla olevassa kuvassa oli lauantain hienoin hetki: fiilistelin portin vieressä sinisellä viivalla. Maratonin reitti on merkitty noilla viivoilla. Tuolloin katosi mielestä ihan vihonviimeisetkin mietteet siitä, millaiseen aikaan juoksisin, päätoiveeksi muodostui se, että kunhan vain pääsen juoksemaan koko matkan ja saan juosta maaliin Brandenburgin portista, olen onnellinen!

Blue line ja Brandenburger Tor.
Täydellistä maratonaattoillan fiilistelyä.

Lauantaina käveltiin kaikkiaan 10 kilometriä. Ei mitenkään optimaalista valmistautumista seuraavan päivän maratonille, mutta sopi kohtuullisen huonon valmistautumisen linjaan :) Kisaa edeltävinä päivinä ei jännittänytkään oikein missään vaiheessa. Ennemminkin koin vain mielessäni suuria tunteita ja kiitollisuutta siitä, että olen vihdoin toteuttamassa yhtä unelmaani.

Illalla käytiin keskustan eteläpuolella Kreuzbergin kivassa kaupunginosassa syömässä. Siellä on paljon kivoja ravintoloita, valitsimme italialaisen. Kunnon lohipasta-annos ja jälkkäriksi tiramisua, eiköhän niillä jaksa maratonin. Tankkaus olikin se ainoa asia, joka tuntui onnistuvan paremmin kuin hyvin!

Tiramisutankkauksella maratonille.

Kisapäivästä jatketaan seuraavassa osassa, pysykää kanavalla.