SM-kultaa duathlonissa

SM-duathlon kisattiin jo toissaviikonloppuna, mutta huh sentään kiireitä kun ei kirjoittaakaan ehdi. Instagramissa mennään kyllä koko ajan ihan ajan tasalla, kliks sinne vaan myös seuraamaan.

Se oli ensimmäinen kisa, minne suuntasin ihan yksin. Managerillä oli töitä ja päätin, että olen ihan iso tyttö ja osaan mennä yksin. Paluumatkalle sentään sain seurakaverista seuraa. On se erilaista mennä kisaan ilman ketään, joka on seurana, kenen kanssa jutella ja joka auttaa tavaroiden kanssa. 

Sain onneksi kotoa huolletun pyörän matkaan niin ei tarvinnut enää kisapaikalla tehdä sille mitään.

SM-duathlon kisattiin Nastolan mäkisessä maastossa. Muistikuvissani oli että siellä on tosiaan kovin mäkistä, mutta reitti pääsi kyllä yllättämään silti. Raaka oli, niin juoksu kuin pyöräkin!

Tunnelmaa ennen kisaa.

Duathlonissa matkat olivat juoksu 10 km, pyörä 40 km ja juoksu 5 km. Kisassa oli osanottajia kaikkiaan suurinpiirtein 70, enemmänkin olisi siis hyvin mahtunut kisaamaan. Varsinkin naisten ikäsarjoissa tilanne oli se, että kisaajia oli yksi tai kaksi. Omassa sarjassani olin ainoa osanottaja. Tieto siitä, että kisa ylipäätään järjestetään, tuli aika viime tipassa, ehkä sekin verotti osanottoa.

Kisaamassa oli paljon tuttuja, tässä kuvassa poseeraan 1rkl liikuntaa -blogin Riikan kanssa. Hauskaa on ainakin näyttänyt olevan ennen kisaa. Itse kisassa ei enää sitten juuri naurattanutkaan.

Juoksu lähti railakkaan ylivauhtisesti liikenteeseen, niin kuin duathlonissa aina. Omalta osaltani vauhti tasoittui pian, totesin että näihin mäkiin en pysty iskemään.

Menin omaa vauhtiani ja melko yksin sain mennä. Meinasin juosta harhaankin, pysähdyin yhteen kohtaan miettimään minne pitää mennä, kun menomatkalla siinä kohtaa oli liikenteenohjaaja (ja muutenkin muun porukan selkiä vielä näkyi), mutta palatessa oli edessä tyhjä risteys. Joku ohikulkija viittoi, että "tuonnepäin niitä meni". Kunnon opastus kisassa on kullanarvoinen, ei kisaaja kisahuumassaan ja oudossa paikassa muista minne pitää mennä.

Tässä kuvassa ei tosiaan enää naurata kun koitan taapertaa jotain ylämäkeä.

Juoksun jälkeen oli melkein helpotus päästä pyörän päälle. Helpotus vaihtui pian järkytykseksi, kun niitä ylämäkiä tosiaan Nastolassa on riittämiin. Riepotteleva puuskainen tuuli maustoi myös omalta osaltaan matkantekoa.

Ala-asennosta en välillä uskaltanut ajaa sivutuulessa ollenkaan. Jossain kohtaa ajelin aivan liian isolla vaihteella mutta en saanut vaihdettua pienemmälle kun en uskaltanut irrottaa käsiä jarrukahvoilta.

Pyöräosuus tuntui ihan julmetun pitkältä tuulen aiheuttaman pelkokertoimen takia. Keskinopeuskin oli vain reilu 27 kilometriä tunnissa. Minä en juuri koskaan aja ylämäkiä putkelta. Voi melkein sanoa, että en koskaan, koska Italian reissullakin nousin vain kerran putkelle. Tuntuu, että jalat menee siinä ihan viimeisillekin hapoille - vaikka toiset sanovat sen virkistävän... En ole löytänyt vielä sitä virkistävää vaikutusta.  Nastolan reittiä kuvaa hyvin se, että nousin putkelle viisi (5!) kertaa ja harkitsin kuudetta. Olisin kaatunut kyljelleni, jos en olisi noussut putkelle, noustavat töppärät olivat sen verran jyrkkiä.

Reidet soosina olikin mukava lähteä toiselle juoksulle. Voimat jaloista alkoi olla jo käytetty ja energia loppu. Onneksi muuten oli omat geelit mukana, järjestäjä kertoi kisainfossa, että huoltopisteillä on geeliä, mutta en kyllä nähnyt ainuttakaan. Patukkaa oli, mutta en nyt sentään juostessa ala patukkaa syömään... Loppui se viisi kilometriäkin aikanaan, ja pääsin maalisuoralle kipittämään. On hienoa olla suomenmestari sarjassa N40-44, mutta kyllä se viime vuonna tuntui ihan erilaiselta, kun oli muitakin kilpailijoita. Silloin mestaruus oli voitettu, nyt riitti se, että taapersi maaliin.

Tällä kertaa tuli palkinnoksi mitali, jossa on tarra, ja täytyy sanoa että se kyllä hämmentää minua vieläkin. SM-kisa kyseessä, eikä kaiverrettua palkintoa? Minulle tämä on harvinaista ja ainutlaatuista, olisi mukava saada pysyvä muisto.

Tarramitali.

Toinen erikoinen juttu on se, että maalissa jotkut olivat saaneet paidat ja mitalit, jotkut pelkän paidan ja jotkut pelkän mitalin. Tämä aiheutti hämmennystä kisan jälkeen, kun kaveri kysyi että mistä minä mitalin sain, johon minä totesin että eikös kaikki saaneet maaliviivalla. Pikkuhiljaa selvisi, että ahaa, näitä oli jaossa ollut molempia, mutta jostain syystä jaot eivät sitten ihan menneet tasan... Minulla on nyt kaksi samanlaista mitalia - toinen maaliviivalta ja toinen SM-palkinto, tarrallinen versio. Olisin kyllä mieluummin ottanut paidan.

Täällä muuten on huikean hauska tarina SM-duathlonista, "etureidet puhuvat". Samantyyppistä tarinaa ovat omanikin jutelleet! 

Kiitos kuvista Villelle, hienoa saada kuvamateriaalia, vaikka omaa huoltajaa ei kisassa ollutkaan mukana!

Kliks sanoi hulluusnappi

Hupsista vaan kliksautin itseni mukaan SM-duathloniin sunnuntaille! Vähän lyhyellä varoitusajalla tuli koko kisa mutta olen vähän ex tempore -tyyppi välillä muutenkin. Ihan kaikkia tekemisiä ei kannata aina niin tarkkaan harkita, voi tulla iloisia yllätyksiä ja hienoja kokemuksia kun ei stressaa liikaa!

Olen osallistunut SM-duathloniin ensimmäistä kertaa jo vuonna 2011. Olin ostanut juuri maantiepyörän jolla juuri ja juuri uskalsin ajaa. Ensimmäistä kertaa olin maantiepyörän päällä huhtikuun puolessavälissä ja heti toukokuussa SM-duathlonissa :D Ja elämäni ensimmäisessä SM-kisassa samalla. En osannut edes pyörän vaihteita kunnolla käyttää! Olin viimeinen, huippuhauskaa oli silti ja kisasta jäi tosi kivoja muistoja ja hyvä mieli. Kisaraporttikin löytyy täältä, pitää vaan kelailla sivua alaspäin kun tuolla meni aina useampi postaus mennyt yhdelle sivulle.

Viime vuonna olikin onnistumisen paikka, voitin omassa sarjassani SM-kultaa. Se tuntuu vieläkin ihan käsittämättömältä. Tiedän, että duathloneissa ei yleensä ole paljoa osallistujia ja että Suomessa on paljon kovempiakin menijöitä kuin minä, mutta tuona päivänä kävi noin. Olen vieläkin hämmentynyt ja niin onnellinen, en unohda sitä tunnetta ikinä! Se hetki kruunasi kaikki epämiellyttävät ja talven pimeällä ja vesisateella tehdyt treenit, ne hetket kun ei olisi huvittanut mutta olen kuitenkin mennyt treenaamaan. Sinä päivänä onnistuin: juoksu kulki, pyörä kulki ensimmäistä kertaa elämässäni kuin unelma, kisassa minulla oli sellainen tunne että joku muu polkee pyörääni, miten se oikein menee niin kovaa. Liikutun vieläkin kun palaan ajatuksissani siihen päivään - että tällainen tavallinen pulliainenkin voi joskus voittaa! Olen aina suomenmestari SM-duathlonissa N40-sarjassa vuonna 2014, sitä ei kukaan koskaan ota pois.

Maalisuoralla voittajana. Olen päässyt kokemaan tämän.

Eli "ei mitään paineita" nyt sitten :D Ihan hyvillä mielin olen lähdössä kisaamaan, olen paremmassa kunnossa kuin vuosi sitten ja kyseessä ei ole pääkisa. Hyvä kova treeni siitä tulee ja kisakokemusta lisää!

Me SUPin kanssa odotetaan jo sunnuntaita!

Jippikayjei - N40 SM-kultaa duathlonissa!

Seinäjoella kisattiin tänään SM-duathlonin perusmatka. Matkat 10-42-5, lajit siis juoksu-pyörä-juoksu. Juoksu taisi olla vähän alimittainen ja pyörä ylimittainen, mikäli mittareitani oikein tulkitsin. Sössin nimittäin lajivaihdot Suunnossa, voi kömpelösormi sentään. Mutta oli miten oli, sama matka oli kaikille. Päivä oli kuuma, +24 lämmössä kisattiin. Kroppa oli ihmeissään kun ei ole vielä lämpöasteissa tottunut urheilemaan.

Aamulla lähdettiin kotoa seiskalta. Kuudelta herätessä kyllä vähän mietin, että pitikö taas ilmoittautua. No, matkaan vaan. Oli hyvät kannustusjoukotkin mukana, Manageri, ystävä ja Martta-mäyräkoira :)

Paikan päällä saatiin kuulla kisainfo - oli muuten ensimmäinen hetki kun alkoi kisa jännittää! Alkoi jännittää sen takia, että vaihtoalue oli sokkeloisen oloinen - ihan selvä ja hyvin opastettu se kuitenkin oli, kun kävin sen sitten katsomassa ennen kisaa. Olinkin lähtenyt tähän kisaan ihmeellisen rauhallisin mielin. Mitäs tässä, kun ei uida tarvitse, kyllä juoksusta ja pyörästä selvitään.

Lentävä lähtö!

Lähtöviivalla asetuin häntäpäähän, ja porukka lähti ihan älytöntä kyytiä juoksemaan. Joukkohurmassa menin minäkin ensin, ennen kuin tasaantui. Mielessä oli vain yksi asia: juoksun pitää olla rentoa. Onko se sitten rentoa alle viiden minuutin kilometrivauhdilla, en tiedä :) Mutta kyllä se ihan hyvältä tuntui - ainoa mikä vähän haittasi oli h*****nen kuumuus. Juoksureitti kulki osin pitkää suoraa tienvartta, voi herramunjee se oli tylsä pätkä. Ekalla juoksukierroksella (viiden kilometrin kierros juostiin kahteen kertaan) sentään oli muutakin porukkaa juoksemassa. Toisella pätkällä mentiin pitkään samaa vauhtia kilpailijattaren kanssa, vuorovedoin. Juteltiinkin. Jos luet tätä niin kiitos seuroista, aika kului kanssasi paljon paremmin kuin yksin juostessa.

Siellä juomamukikin lentää vauhdissa. Kuinkahan paljon tuostakin mukista osui suuhun asti juomaa...

Vaihtoalueella hätäiseen yksi geeli naamariin, tarkoitus oli ollut ottaa yksi ennen lähtöä, mutta unohdin (=onneton törppö). Olin kyllä tankannut kunnolla, joten ajattelin, että ei se haittaa, näillä mennään. Sitten pyörän selkään ja isoa vaihdetta silmään, nyt mennään eikä meinata! Olen ollut vähän arka polkemaan isoilla vaihteilla, sitkuttelen mielelläni pienillä välityksillä. Pyöräily nyt vaan ei toimi niin, joten päätin antaa palaa vaikka pelotti miten toiselle juoksulle käy. Kyllä se pyörä sitten kulkikin kovempaa. Uudella SUPilla on muutenkin niin kiva polkea! Kädet vielä vähän väsyy uudessa ajoasennossa, mutta se on tottumiskysymys. En muuten ollut vielä koskaan noin pitkää matkaa uudella pyörällä edes polkenut.

Minä, joka en koskaan ohita ketään, ohitin tänään muistaakseni kahdeksan kisaajaa. Neljännen ohituksen kohdalla olin jo ihan ihmeissäni että mitä täällä oikein tapahtuu. Kyllä näyttää siltä, että mahdollisesti parantuneen pyöräkunnon lisäksi myös kalustolla on merkitystä. SUPilla vaan menee kovempaa. Jee!

Heippa, nyt en kerkiä jutteleen!

En ole vielä virittänyt pyörään lisää paikkoja juomapulloille, joten yhden juomapullon taktiikalla menin 42 kilometriä ja se oli kyllä ehdottomasti liian vähän. Piti säästellä, olisin juonut enemmän jos olisi ollut. Viimeisen geelinkin säästin vaihtopaikan juomapisteelle, etten "tuhlaa" juotavaa geelin ottamiseen. Olisi ollut hyvä, jos näin kuumalla säällä olisi kisajärjestäjän puolesta ollut pyöräreitilläkin juomaa - vink vink.

Pyörä kulki tänään yli kolmeakymppiä, huikeaa! Vaikka tuntui että tuuli ihan sieltä sun täältä koko ajan. Ensimmäisellä pyöräkierroksella jossain vaiheessa tajusin, että olen oman sarjani kärjessä. Waaat? Hä? Minä? Huh, aika siistiä! Mietin, että nauti nyt, kisa ei ole vielä tässä. Samalla mietin, että on muuten sen verran ainutlaatuinen juttu, että nyt kyllä teen kaikkeni pitääkseni sijoituksen. Ei auttanut muuta kuin pinnistää vaan, vauhdin ei parane tippua.

Toiseen juoksuun lähdinkin sitten jo aika käytetyillä jaloilla. Juoksu tuntui köpöttelyltä. Vauhti oli mikä oli. Tuntui ihan kamalan hitaalta, mutta ei se kai todellisuudessa ihan hirvittävästi hidastunutkaan ensimmäisestä kympistä. Se on vaan jännä tunne kun tuntuu että ei kulje mihinkään. Pitkä suora juoksupätkä oli melkoista mielen hallintaa. Ei ketään kilpailijaa edessä näkyvissä, missä ihmeessä se tie kääntyy vasemmalle soratielle. Ajattele jotain muuta, ajattele jotain kivaa. Loppuihan sekin aikanaan, ja ihanat punaliiviset opastajatytöt kannustivat ottamaan loppukirinkin maalisuoralla! Kannustivat muutenkin joka kierroksella, hyvä meininki!

Ihan muutamaa metriä vaille maali ja se on siinä! SM-kultaa!

Maalissa olin ajassa 2:38:36. Täällä on tulokset. Mulla oli tänään hyvä päivä. Ihan uskomatonta! Mä voitin! En tajua tätä vieläkään!

Palkinnoksi tuli pytty ja kassi.

Onnea kaikille kisaajille ja palkituille, oli haastava päivä kisata kuumuudessa.

Nyt olen yhtä väsynyt kuin Martta-mäyris.

Miialle kiitos kuvista!

Happoja harkkakisassa, harjoitusduathlon 1

Harkkakisassa oli tänään vuorossa duathlon: juoksu 7 km, pyörä 20 km ja juoksu 3,7 km. Aika pitkä matka siis. Varsinkin kun olin mennyt töistä suoraan työpaikan juoksukerhon treeneihin: tunti urheilukentällä radalla kikkailua, ei nyt mitään kovin raskasta mutta kaikenlaista pientä kivaa kuitenkin.

Sieltä sitten kotiin, nopea evästys, karjalanpiirakkaa ja mehua - onneksi söin ne koska unohdin geelit kotiin eli kisan menin ihan ilman lisäenergiaa. Pyörä ja muut kamat kyytiin, vähän kiirekin meinasi tulla.

Juoksu lähti ihan reipasta tahtia, pakkohan se on mennä kun kaikki muutkin. Kaveri rupatteli vieressä, minä en kyennyt juuri vastaamaan. Sitten kaveri lähtikin ja jäin katselemaan kengänpohjia :D Takaakin kuului puhetta, miten nämä ihmiset pystyy puhumaan kun mennään tätä vauhtia. Vauhti siis oli alle viisi minuuttia kilometriltä. Ei todellakaan mitään pitää-pystyä-puhumaan -kyytiä meikäläiselle. En pysty puhumaan, vastaamaan, juurikaan mitään kommunikoimaan.

Juoksusta vaihtoon tullessa olikin jännää kun oli uusi pyörä odottamassa telineessä. Ystävällisesti (vai sarkastisesti?) minulle näytettiin, missä on OMAT välineet. Heh. Tänään oli todella tuulinen päivä, forecan mukaan 5 metriä sekunnissa. Aika lailla jännitti uuden Supin kanssa olla viivalla! Olin päättänyt, että sitten vaan pidän tiukasti kahvoista kiinni ja ajan ylhäältä jos tuntuu siltä. Ja siltähän se tuntui :) 

Tuli siinä vaihdossa muuten mieleen, että apuuva, enhän ole vielä ikinä juonut ajaessa tuon uuden pyörän kanssa. Mitenkähän se sujuu ja vielä tällä tuulella. Hilpaisin tienvierustalle, mistä sai lähteä ajamaan, siinä oli kivasti yksi isompi auto parkissa ja sen suojissa siellä "salaa" hörppäsin urheilujuomaa. Salaa siksi, koska olen joskus aikaisemmin saanut valmentajalta palautetta siitä, että ei vaihtopaikalla juoda. Tosi kivasti homma menikin, kyllähän sen taisi kaikki huomata. Kaiken kukkuraksi säädin lukkopolkimien kanssa ikuisuuden.

Vaihteet välillä löytyivät hyvin, välillä vaihtelin mitä sattuu. Ei ole vielä ihan selkäytimessä, että miten vaihdetaan isommalle ja pienemmälle... Kivastihan tuo pyörä tuntuu kuitenkin liikahtavan, on sellainen kepeä ja vauhdikas! Ei tämän päivän pyörävauhdilla kyllä tarvitse retostella, mutta katsotaan uudestaan vähemmän tuulisena päivänä ja vähän enemmän harjoiteltuani.

Pyörästä juoksuun: ihanaa, pääsee juoksemaan eikä matkaa ole enää kuin nelisen kilometriä! Mutta mistä tulivat pökkelöjalat? Pahimmat pökkelöt jäivät onneksi matkan varrelle mutta kyllä juoksu tuntui hitaalta. Ja mikä vastatuuli oli juostessakin! Aargh mikä epätoivo. Siellä reitillä alkoi jo päässä soimaan Nylon Beatin "Viimeinen" :D

Tulihan se maalikin sieltä vihdoin, ja kyllä se toinenkin juoksu meni viiden minuutin kilometrovauhdin pintaan, hippasen yli. Mutta miten se tuntui niin etanavauhdilta?

Kyllä kai tässä saa olla tyytyväinen, yksi hyvä treeni on taas tehty. Kaikkeni annoin ja toiseksi viimeiseen sijaan se riitti :D Se on hyvä kun treenaa itseään paremmassa seurassa niin pysyy jalat maan pinnalla!

Koko hommaan meni aikaa 1:39:31, tulokset löytyy täältä: klik vaan!