SM-kultaa duathlonissa

SM-duathlon kisattiin jo toissaviikonloppuna, mutta huh sentään kiireitä kun ei kirjoittaakaan ehdi. Instagramissa mennään kyllä koko ajan ihan ajan tasalla, kliks sinne vaan myös seuraamaan.

Se oli ensimmäinen kisa, minne suuntasin ihan yksin. Managerillä oli töitä ja päätin, että olen ihan iso tyttö ja osaan mennä yksin. Paluumatkalle sentään sain seurakaverista seuraa. On se erilaista mennä kisaan ilman ketään, joka on seurana, kenen kanssa jutella ja joka auttaa tavaroiden kanssa. 

Sain onneksi kotoa huolletun pyörän matkaan niin ei tarvinnut enää kisapaikalla tehdä sille mitään.

SM-duathlon kisattiin Nastolan mäkisessä maastossa. Muistikuvissani oli että siellä on tosiaan kovin mäkistä, mutta reitti pääsi kyllä yllättämään silti. Raaka oli, niin juoksu kuin pyöräkin!

Tunnelmaa ennen kisaa.

Duathlonissa matkat olivat juoksu 10 km, pyörä 40 km ja juoksu 5 km. Kisassa oli osanottajia kaikkiaan suurinpiirtein 70, enemmänkin olisi siis hyvin mahtunut kisaamaan. Varsinkin naisten ikäsarjoissa tilanne oli se, että kisaajia oli yksi tai kaksi. Omassa sarjassani olin ainoa osanottaja. Tieto siitä, että kisa ylipäätään järjestetään, tuli aika viime tipassa, ehkä sekin verotti osanottoa.

Kisaamassa oli paljon tuttuja, tässä kuvassa poseeraan 1rkl liikuntaa -blogin Riikan kanssa. Hauskaa on ainakin näyttänyt olevan ennen kisaa. Itse kisassa ei enää sitten juuri naurattanutkaan.

Juoksu lähti railakkaan ylivauhtisesti liikenteeseen, niin kuin duathlonissa aina. Omalta osaltani vauhti tasoittui pian, totesin että näihin mäkiin en pysty iskemään.

Menin omaa vauhtiani ja melko yksin sain mennä. Meinasin juosta harhaankin, pysähdyin yhteen kohtaan miettimään minne pitää mennä, kun menomatkalla siinä kohtaa oli liikenteenohjaaja (ja muutenkin muun porukan selkiä vielä näkyi), mutta palatessa oli edessä tyhjä risteys. Joku ohikulkija viittoi, että "tuonnepäin niitä meni". Kunnon opastus kisassa on kullanarvoinen, ei kisaaja kisahuumassaan ja oudossa paikassa muista minne pitää mennä.

Tässä kuvassa ei tosiaan enää naurata kun koitan taapertaa jotain ylämäkeä.

Juoksun jälkeen oli melkein helpotus päästä pyörän päälle. Helpotus vaihtui pian järkytykseksi, kun niitä ylämäkiä tosiaan Nastolassa on riittämiin. Riepotteleva puuskainen tuuli maustoi myös omalta osaltaan matkantekoa.

Ala-asennosta en välillä uskaltanut ajaa sivutuulessa ollenkaan. Jossain kohtaa ajelin aivan liian isolla vaihteella mutta en saanut vaihdettua pienemmälle kun en uskaltanut irrottaa käsiä jarrukahvoilta.

Pyöräosuus tuntui ihan julmetun pitkältä tuulen aiheuttaman pelkokertoimen takia. Keskinopeuskin oli vain reilu 27 kilometriä tunnissa. Minä en juuri koskaan aja ylämäkiä putkelta. Voi melkein sanoa, että en koskaan, koska Italian reissullakin nousin vain kerran putkelle. Tuntuu, että jalat menee siinä ihan viimeisillekin hapoille - vaikka toiset sanovat sen virkistävän... En ole löytänyt vielä sitä virkistävää vaikutusta.  Nastolan reittiä kuvaa hyvin se, että nousin putkelle viisi (5!) kertaa ja harkitsin kuudetta. Olisin kaatunut kyljelleni, jos en olisi noussut putkelle, noustavat töppärät olivat sen verran jyrkkiä.

Reidet soosina olikin mukava lähteä toiselle juoksulle. Voimat jaloista alkoi olla jo käytetty ja energia loppu. Onneksi muuten oli omat geelit mukana, järjestäjä kertoi kisainfossa, että huoltopisteillä on geeliä, mutta en kyllä nähnyt ainuttakaan. Patukkaa oli, mutta en nyt sentään juostessa ala patukkaa syömään... Loppui se viisi kilometriäkin aikanaan, ja pääsin maalisuoralle kipittämään. On hienoa olla suomenmestari sarjassa N40-44, mutta kyllä se viime vuonna tuntui ihan erilaiselta, kun oli muitakin kilpailijoita. Silloin mestaruus oli voitettu, nyt riitti se, että taapersi maaliin.

Tällä kertaa tuli palkinnoksi mitali, jossa on tarra, ja täytyy sanoa että se kyllä hämmentää minua vieläkin. SM-kisa kyseessä, eikä kaiverrettua palkintoa? Minulle tämä on harvinaista ja ainutlaatuista, olisi mukava saada pysyvä muisto.

Tarramitali.

Toinen erikoinen juttu on se, että maalissa jotkut olivat saaneet paidat ja mitalit, jotkut pelkän paidan ja jotkut pelkän mitalin. Tämä aiheutti hämmennystä kisan jälkeen, kun kaveri kysyi että mistä minä mitalin sain, johon minä totesin että eikös kaikki saaneet maaliviivalla. Pikkuhiljaa selvisi, että ahaa, näitä oli jaossa ollut molempia, mutta jostain syystä jaot eivät sitten ihan menneet tasan... Minulla on nyt kaksi samanlaista mitalia - toinen maaliviivalta ja toinen SM-palkinto, tarrallinen versio. Olisin kyllä mieluummin ottanut paidan.

Täällä muuten on huikean hauska tarina SM-duathlonista, "etureidet puhuvat". Samantyyppistä tarinaa ovat omanikin jutelleet! 

Kiitos kuvista Villelle, hienoa saada kuvamateriaalia, vaikka omaa huoltajaa ei kisassa ollutkaan mukana!