Sammaleet myllätyt

Kyllä siinä sammaleet jo myllääntyi nelosrastia etsiessä. Taas kutsui iltarastit, reippaana paikan päälle vaan, kompassinkin sain taas lainaksi. Matka lähtöpaikalle sujui tuttuun tapaan, ajoin ensin harhaan, ajatuksissani käännyin taas yhtä risteystä liian aikaisin. Vaikka tiesin kyllä minne pitää mennä. Taitaa olla turha selitellä...

Osasin jo ostaa kartan, tosin en tajunnut heti että mun pitää sanoa että otan helpon kolmosen, siellähän on monta eri reittiä!

Suunnistin kaverin kanssa, yksin en todellakaan metsään vielä lähde. Ei puhettakaan. Meni ihan mukavasti, osasin käyttää kompassia, tunnistin joitain karttamerkkejä, rämmin mielelläni pitkin metsää.

Kompastuskivi on välimatkat. Nyt paahdettiin reipasta vauhtia nelosrastista ohi, ihan vierestä. Kiivettiin seuraavalle kukkulalle ja pööpöiltiin siellä hetken aikaa. Epäuskoisen ihmettelyn jälkeen alkoi käydä selväksi että ei siellä mitään ole, vaan ollaan tultu liian pitkälle. Ei kun jyrkkää rinnettä takaisin alas ja seuraavaa ylös. Hyvää mäkitreeniä kyllä. Puoli kilometriä ja 25 minuuttia lisää päivän saldoon siitä harha-askeleesta. Siinä paluumatkalla tuttu seurakaveri (niitä siellä metsässä riittää) huuteli puskista morjesta. Sanoi, että meidän rasti oli siellä kukkulan toisella puolella. Jees, oikeaan suuntaan oltiin menossa, kiitos vielä vahvistusvinkistä :)

Näin ihana järvi oli siellä keskellä-ei-mitään.

Seuraava rasti olikin aika lyhyen matkan päässä. Siitä suon poikki vaan ja hups rasti löytyi. Ei ole rastit veljiä keskenään.

Seuraavalle jatkettiin taas suon poikki, se olikin märkä pätkä. Kartalla ihan samannäköiset suot ja toisessa mentiin nilkkaa myöten upoksissa, hassua.

Ehkä ihan pikkuisen paremmin katselin ja havainnoin ympäristöä tällä kertaa, mutta se välimatkojen arviointi menee kyllä ihan pipariksi. Suunnistus on kyllä ehkä juuri siksi niin mielenkiintoista, kun sitä havainnoitavaa ja mietittävää on niin paljon. Minulta ainakin unohtuu aina jokin. Joko tuijotan karttaa enkä mieti välimatkaa, tai mietin välimatkaa mutta en muista katsoa mihin suuntaan pitäisi mennä, tai tuijotan kompassia enkä havainnoi ympäristöä. Kunhan nuo kaikki saa pelittämään yhteen niin hyvä tulee.

Tämä se on mukava näky, löysin pois metsästä!

3,1 kilometrin matka oli tänään oikeasti 4,1 kilometriä. Tunti 46 minuuttia mukavaa ulkoilua! En tässä vaiheessa ainakaan lähde emittejä leimailemaan, vaan nautin kokemuksesta. Byää, nyt jo harmittaa kun ensi viikolla en pääse. 

Kotiin lähtiessä muuten meinasin tyynesti lähteä autolla väärään suuntaan. Poriin, vaikka asun Tampereella. Yhdet uparit sekin vaati...  Miten mun suunnistustaidottomuus oikein tuntuu kulminoituvan näinä iltarastipäivinä?