perjantai 3. lokakuuta 2014

Berliinin maraton 2014 -rapsa, osa 2

Kisaraportti jatkuu, päästään suoraan kisapäivään!


Sunnuntai 28.9.

Kello soitti varttia vaille kuusi. Väsytti. Aamupalalle kuudelta. 


Hiilaria ja munakokkelia. Kahvia, vettä, mehua.

Hotellihuoneessa melkein valmiina lähtöön.

Myönnän, aamulla alkoi jännittää. Se ilmeni hermostuneisuutena ja huolestumisena siitä, ehditäänkö nyt varmasti kisapaikalle ja onko kaikki mukana. Perushermoilu :)

Käveltiin kohti lähtöpaikkaa. Yhtäkkiä Brandenburgin portti näkyi pitkän suoran päässä. Kävelin, tuijotin, kävelin, henki alkoi salpautua. Tuli itku. Tämä on ollut haaveeni ja unelmani ja nyt se on melkein käsillä. Miten voikaan yksi pylväsportti aiheuttaa tuollaisen reaktion. Nyyhkytin ja kävelin. Olin pakahtumaisillani siitä tunteesta, että pääsen toteuttamaan yhtä unelmaa. Ihan käsittämätöntä. En varmaankaan ole suureen ääneen julistanut Berliinin maratonilla juoksemisen olevan haaveeni, mutta mielessä se on ollut jo niin kauan. Eihän isoista haaveista ja unelmista uskalla oikein ääneen puhuakaan. 

Sitten alkoi jo naurattaa, rauhoitu nainen, kaikki luulevat että minua pelottaa maratonin juokseminen niin paljon että vollotan :D

Tässä olen jo melkein rauhoittunut.
Unelma on enää hetken päässä!

Juoksemaan oli lähdössä myös kaverini Susanna, ja oltiin sovittu, että nähdään lähdössä ja hengaillaan ainakin alku yhdessä, katsotaan sitten juostaanko yhdessä vai erikseen, miten vauhdit osuvat, ei stressiä. Olikin vallan mukavaa turista ja ihmetellä asioita yhdessä. Yksin olisin varmasti ollut paljon paljon hermostuneempi.


Suomitytöt valmiina lähtöön!

Aamulla oli viileän tuntuista, paikallaan odotellessa tuli kylmäkin. Silti juuri maratonpäivälle osui juoksijan unelmasää. Lähdössä kahdeksan astetta lämmintä, aurinkoista, tyyntä. Päivän mittaan lämpötila nousi juostessa 19 asteeseen, että ihan riittävän lämmintä oli juostessa.

Olin lähtöryhmässä H, joka oli ihan vihoviimeinen. Siinä ryhmässä oli varmaan 20000 muutakin. Neljän tunnin jäniksetkin näkyivät jossain kaukana edessä. Ei ollut toivoakaan päästä lähellekään. Ei sentään ihan kuin sillit suolassa oltu, mutta melkein. Alkuverryttelyistä ei tietoakaan. Minulla oli päälimmäisenä vanha trikoopaita, jonka jätin sitten lähtöpaikalle, sinne jätetyt vaatteet kerätään hyväntekeväisyyteen. Vaikka oli pitkähihainen päällä, sormiin alkoi tulla kylmä. 


Lähtöä odotellessa bongasin Tough Mudder -paitaisen tyypin!


Eikö nyt pian voitais jo mennä?

Lähtölaukaus pamahti täsmällisesti klo 8:45. Omassa ryhmässä ei tapahtunut siinä vaiheessa liikahdustakaan, taputettiin vaan ja katseltiin kun nippu ilmapalloja päästettiin taivaalle siellä jossain kaukana edessä lähtöviivalla.


Keltaiset ilmapallot päästettiin lentoon
kun startti pamahti 8:45.

Seisoskelu vaan jatkui, ryhmiä taidettiin päästää yksi kerrallaan lähtemään. Aika tuntui pitkältä ja vessahätäkin yllätti siinä odotellessa, vaikka "juuri" ennen lähtöä oltiin tehty bajamajakäynti (=varmaan tunti sitten) . Ajattelin, että kyllä se siitä juostessa helpottaa kun alkaa hikoilemaan.

Tässä taidetaan olla päästy hivuttautumaan
hiukan lähemmäksi starttimattoa.

Vihdoin ja viimein klo 9:11 pääsin kävelemään lähtömaton yli ja sain käynnistää Ambit3:n. Yllättäen juoksemaan pääsi kokolailla heti, mutta voi jestas kyllä oli porukkaa joka puolella. Susanna alkoi reippaasti ohitella, minä seurailin puoli askelta perässä ja ihmettelin. Ihmettelin juoksijoitten määrää, kannustusta, musiikkia, kaikkea. Ihmettelin mielessäni, että olenko nyt tosiaan täällä. Teki mieli hymyillä kaikille kannustajille, mutta sehän osoittautui täysin mahdottomaksi koska kannustajia oli joka puolella ja koko ajan. Pääni pyöri kuin pöllöllä kun yritin katsellla kaikkea mitä ympärillä on. Sekin osoittautui mahdottomaksi, ei siellä vaan voi nähdä ja kokea kaikkea. Sitä kaikkea on niin paljon! Yksin juostessa olisin ihan varmasti jäänyt nautiskelemaan ja pällistelemään kaikkea, mutta Susanna ohitteli reippaasti enkä halunnut jäädä jälkeen. Sykkeet huitelivat ihan tähtitieteellisissä lukemissa, taisi alkulämmön puute näkyä ensimmäisellä puolellatoista kilometrillä ennen kuin syke tasaantui. Vai mitä sanotte siitä, että syke nakutteli 186:ssa maratonin alussa - ei kuulosta kovin kestävältä. Onneksi syke tasaantui, ja itse asiassa meillä kummallakin syke käyttäytyi ihan samalla tavalla.


Alussa joutui aika tavalla ohittelemaan ja tekemään ripeitä kiihdytyksiä. En aina mahtunutkaan samasta välistä mistä Susanna meni, ja jouduin tekemään pikaisen uudelleenarvioinnin reittisuunnitelmasta. Menenkin ohi vasemmalta, ei kun oikealta, josko tuosta välistä mahtuisin. Aika koettelevaa on tuollainen juoksu! Ihmettelin, kun suuresta ihmismassasta huolimatta ei ollut kuitenkaan yhtään tönimistä. Kaikki mahtuivat.

Ensimmäinen juomapiste oli järkytys. Ei muuten, mutta se mukien määrä mitä kadulla pyöri jo siinä vaiheessa oli hämmentävä. Rikkoontuneita mukeja oli valtoimenaan pitkin katua eikä niiden päälle astumiselta oikein voinut välttyä. Mukit tuntuivat liukkailta Cloudsurferien alla. Myöhemmillä juomapisteillä asfaltti oli ihan märkä juomapisteitten kohdalta, ja välillä sipsutin oikein varovasti etten liukastu. Sipsuttaahan sitä vähän matkaa, mutta Berliinissä huoltopisteet olivat varmaan 100-200 metriä pitkiä.

Vettä oli aina ensimmäisenä tarjolla, ja se sopi meille. Oli myös teetä ja urheilujuomaa. Harmittaa, etten maistanut teetä, nyt en tiedä minkä makuista se oli! Oliko se kylmää? Jotenkin vain ei tullut ensimmäisenä mieleen kokeilla maratonilla jotain uutta nesteytystä kuin mihin on tottunut :) Urheilujuomaa maistoin jollain alkupään huoltopisteellä, se oli Powerbaria ja ihan kamalan pahanmakuista. Vähän liian voimakastakin makuuni, joten vedellä ja omilla geeleillä menin. Banaania ja omenaa näin jossain kohtaa huoltopisteellä myös, eiköhän siellä suolakurkkuakin ollut. Myöhemmät pätkät huoltopisteestä olivat ruuhkaisemman oloisia enkä jaksanut alkaa tungeksimaan ja tutkimaan baarin tarjontaa kun ei siihen tarvetta ollut. Vettä sai aina kohtuuhelposti ja sen jälkeen mieluummin siirryttiin ulommalle kaistalle jatkamaan matkaa, matkanteko kun aina merkittävästi hidastui huoltopisteillä.

Oli kiva juosta, meillä oli Susannan kanssa hyvin samanlainen rytmi ja samanlaiset tavat: vettä joka pisteeltä ja geeli puolen tunnin välein. Eipä paljon juteltu, mutta oli huikeaa juosta kaverin kanssa!



Huoltopisteen muovimukimeri.

Tapani mukaan en katsellut vauhtia, kun ei siitä mitään hyötyä ole. Juoksen aina sitä vauhtia mitä sen päivän kunto antaa myöten. Sykkeitä katselin, ja ne pysyivät hyvin aisoissa. Koko hölkän keskisykkeeksi tuli 158. Alussa vauhti tosiaan tuntui omaan makuuni vauhdikkaalta ja Susanna veti minua, puolessavälissä taidettiin sanattomasta sopimuksesta vaihtaa vetovuoroa. Minä näköjään tarvitsin 20 kilometriä alkulämmittelyä... Koko alkumatkan vaivasi vessahätäkin, mutta en malttanut pysähtyä bajamajaan kun siinä oli aina ainakin kolmen tyypin jono. Ei tänne vessajonoon olla tultu seisomaan. Puolessavälissä mietin, että enää en kyllä pysähdykään. Siinä jossain reilun puolenvälin paikkeilla aloin ensimmäistä kertaa ajatella ja uskoa, että kyllä siinä nyt niin käy tänään että minä juoksen maaliin asti! Mieli virkistyi kovasti, hymyilytti ja juoksu tuntui kivalta.

Aika kului ja matka taittui ihan älyttömän nopeasti kun oli niin paljon kaikkea. Matkan varrella oli 80 bändiä soittamassa, en tajua sitä vieläkään! Oli sambaa, poppia, kasaria, torvisoittokuntaa, tassityttöjä, rokkia, kaikkea. Kun musiikki alkoi loppua kuulumasta, alkoi seuraava bändi kuulua. Ei tullut aika kuulkaa yhtään pitkäksi.

Kannustajat olivat puolenvälin paikkeilla Suomen lipun kanssa, oli ihanaa nähdä vaikka vain muutaman sekunnin verran - siitä sai taas ylimääräistä tsemppiä!

Matkalla näkyi kaikenlaisia hassuihin asuihin pukeutuneita juoksijoita, oli Asterix, Obelix, jeesus, paavi, palomies, faarao, Väiski Vemmelsääri ja vaikka mitä. Sillä palomiehellä oli kyllä takuulla kuuma kun oli kaikki vermeet päällä ja kypäräkin päässä.

Polvi oli vaivannut käytännössä koko syyskuun, ja maratonia edeltävinäkin päivinä se tuntui välillä kävellessä ikävältä. En suonut sille paljonkaan ajatuksia, koska tiesin, että kyllä se varmaan juosta antaa, parannellaan sitten maalissa. Mutta kun se polvi ei tosiaan yhtään juostessa edes vaivannut! Pari viikkoa sitten puolimaratonin viimeisellä vitosella vammajalka puutui pakarasta polveen asti, nyt ei mitään. Toki vauhtikin oli hiljaisempi kuin puolikkaalla.

Oikeastaan ainoa vaiva koko maratonilla oli puolenvälin jälkeen lonkankoukistaja, muutamaan kertaan siellä alkoi tuntua pistos tai jokin. Sekin meni pois heti kun muisti korjata lantion asentoa. Muutamalla viimeisellä kilometrillä mietin, että onkohan pikkuvarpaaseen tulossa rakko. Ei tullut. Aika pienet oli vaivat pitkällä matkalla.

Mitään muuria ei tullut vastaan (ei edes Berliinin muuria, hah), toki väsymys alkoi loppua kohti tuntua, mutta se kai on ihan luonnollista. 28 kilometrin kohdalla hihkaisin, että nyt alkaakin se tuntematon osuus, pisin lenkkini ennen maratonia (peräti 6 viikkoa ennen, liian kauan aikaa sitten) oli 28 kilometriä.

Tuntemukset eivät 28 kilometrin jälkeen sen kummemmiksi muuttuneet, joten pikkuhiljaa aloin miettiä että koska uskaltaisi alkaa kiihdyttää kun olo kerran on hyvä. Suunnittelin, että säästän loppukirin vasta viimeiselle vitoselle. 37 kilometrin kyltti meni meiltä ohi, ja oma kello näytti liian paljon juostua matkaa. Kaikista mutkitteluista ja ei-optimaalisista linjoista johtuen olen juossut kokonaisen kilometrin ylimääräistä! Kannustajamme olivat Suomen lipun kanssa 38 kilometrin kohdalla, ja silloin huikkasin, että nyt annan palaa ja katson saanko sykkeitä enää nostettua. Hyvin nousi, pidin ne 160:n paremmalla puolen lopun matkaa. 

Oli niin ihanaa juosta! Kaikki kannustivat, ihan kuin olisin ollut joku julkkis :) Joku huusi "you look good" - sekin virkisti! Väsyneitä selkiä tuli vastaan, sekin tsemppaa aina. Kyllä mää jaksan!

En muistanut missä kohtaa kartalla menen, montako mutkaa ja käännöstä vielä. Sitten, yhtäkkiä yllättäen tuli suora jonka päässä odotti Brabdenburgin portti! Jestas mikä näky! Pala nousi kurkkuun, ei, älä nyt ala itkemään, ei tule juoksusta mitään! Riemu oli suunnaton, pääsen maaliin ilmeisen hyvissä voimissa ja mikä kannustus!!! Valokuvaajia oli loppusuoralla, poseerailin, hymyilin, heitin vielä läpyt joidenkin kannustajien kanssa. Hengitys oli itkunsekaista huohotusta ja rinta meinasi pakahtua onnesta, mutta ei se haitannut kun elin siinä hetkessä! Kiristin vielä vauhtia, portin alta, ai niin, maali ei ollutkaan siinä, pahus soikoon vielä pitää kiristää jokunen sata metriä! Onnistuu, täältä tullaan Berliinin maratonin maali!

Maalissa olin ajassa 4:10:09. Enkka, jee! Etukäteen ajattelin, että tulen varmaan maaliin 4 tunnin ja 4:15 välillä - ihan hyvinhän se siihen osui. Aikaisempi ennätys vuodelta 2010 parani 37 minuuttia. En varmasti enää ikinä tule tekemään tällaista aikaparannusta maratonilla :) Olen aikaan ihan tyytyväinen, ei sieltä peräkarsinasta varmaan paljon parempaan tulokseen minun kunnollani olisi päässytkään. Ja juoksinhan varmuuden vuoksi reilusti, 43 kilometriä Ambit3:n mukaan, sen verran oli mutkittelua matkalla.

Maalissa hengailin hetken aikaa, otin selfieitä kun olin niin hullun onnellinen! Mietin, että millä ihmeellä bongaan Susannan, joka on tulossa ihan juuri maaliin - onneksi Susanna bongasi minut ja niin päästiin yhdessä tuulettamaan!



Maaliselfie.
Arvatkaas mitä, ensi vuonna pääsen starttaamaan paremmasta ryhmästä kun alitin 4:15! Juu, arpalippu lähtee ensi vuodellekin vetämään. Oli kyllä sen verran hieno tapahtuma.


Mitä? Maailmanennätys???!!!

Maailmanennätyskin tehtiin: Denis Kimetto, 2:02:57! Ihan hurja juoksu! Mutta niin vaan tehtiin ennätykset niin minä, Susanna kuin Alexander Stubbkin :)

Splitit tässä:



Puolimatkan väliaika oli 2:03, joten lopputulos 4:10 kertoo, että vauhti hidastui toisella puolikkaalla 4 minuuttia. Hitain vitonen on ollut välillä 25-30, tällöin taisi väsymys jo alkaa tuntuakin. Ja siinä välissä taisi olla Powerbarin geelipistekin, se jatkui monta sataa metriä, siinä oli vähän ahdas ja hankala juosta ja geeliäkin tarttui tossunpohjiin. Siitäkin on onneksi vielä piristytty ja kiristetty loppua kohti.

Maalissa sai lämmittävän muovin niskaansa,
se oli kyllä liian kuuma tuolla kelillä

Maalissa etsittiin käsiimme ensin vettä. Porukka pyöri olutlasien kanssa ympärillä, mutta ei keksitty mistä niitä saa. Saatiin vielä pieni maaliintulokassikin: omena, banaani, kuivia keksejä, Powerbarin palautuskeksi, vettä... Olikohan siinä kaikki, mutta se ihmetytti että mitään suolaista ei ollut, kaikki oli makeaa. Suolainen olisi nimittäin maistunut. 

Ja sitä olutta etsittiin vielä. Vihdoin löytyi Erdinger Bierin kioski ja alkoholitonta olutta! Jee, kauhea jano! Otin lasin, käännyin, olikin siinä sitten mikki ja televisiokamera vastassa ja minulta kysyttiin että miten meni ja mikä fiilis. Olin siinä tilassa, että ymmärsin saksaa, mutta puhetta ei juuri tullut. Taisin kommentoida vaan että sehr gut ja greetings from Finland. 

-Ach soooo, du kommst aus Finnland? Sprichst du Deutsch? Kysyi haastattelija. No tottakai puhun saksaa, ein bisschen. Sitten minulta kysyttiin, mikä on saanut minut lähtemään Berliiniin juoksemaan. Ei ole kielitaito vahvoilla 42 kilometrin juoksun jälkeen, mietin, kun totesin että das ist mein - kuumeinen mietintä mikä on unelma saksaksi, ei tule mieleen - dream! Laitetaan englantia sekaan jos se ymmärtää. Luulen, että ei ymmärtänyt, katsoi minua hoo moilasena ja päätyi kysymään että miten sanotaan cheers suomeksi. "Kippis, kippis" toisteltiin siinä sitten erinäisiä kertoja. Voi nolous! Lopuksi minun oli pakko kysyä että mihin te oikein kuvaatte, Erdingerin sivuille kuulemma. Sitä odotellessa, että minä toistelen "kippis" Erdingerin sivuilla... Kaikkeen sitä joutuu! Nyt jo tiedän että unelma on saksaksi Traum :)


No vihdoin ne oluet!

Tapaamispaikka kannustajien kanssa oli ollut helppo sopia, heti kun tuli maratonalueelta ulos, alla olevassa kuvassa olevan rakennuksen (mikä se on, muistaako joku?) pihassa olevassa puistossa oli kirjaimet selkeästi merkittynä, sinne vaan oman sukunimen mukaisen kirjaimen kohdalle ja kannustusjoukot löytyivät sieltä.

Helposti löytyvä treffipaikka.

Maratonreitti kartalla

Maraton oli tunteita täynnä ja kaikesta jäi enemmän kuin hyvä mieli! Koen olevani onnellinen ja etuoikeutettu että sain kokea tämän!

10 kommenttia:

  1. Paljon onnea ennätyksestä! Hyvä raportti josta tais päästä aika hyvin tunnelmaan, on kyllä ollut huikea reissu. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Raportista tuli pitkä kuin nälkävuosi kun oli kamalasti asiaa, mutta johonkin se piste täytyy laittaa. Reissu oli huikean ihana! Taas on mitä muistella :)

      Poista
  2. Onnittelut enkasta! Metka juttu toi tee maratonhuoltopaikalla! Mäkin mieti. Kuumeisesti lukiessa että mitä se unelma saksaksi olikaan... Enkä muistanut ennenkuin kirjoiti. Toivottavasti pääset Berliiniin ensi vuonnakin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) En tosiaan jäänyt teehetkeä siihen viettämään. Ihmettelen kyllä näin jälkeenpäin että miksi en edes maistanut sitä kun mä maistan aina kaikkea!
      Mä en varmaan enää koskaan unohda että mikä unelma on saksaksi :D

      Poista
  3. Tätä raporttia odottelin! Onnea vielä kerran uudesta enkasta ja onnistuneesta juoksusta!! :) Taisi puolen tunnin välein otettu geeli olla sopiva tahti ja energiat riittää?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Oli varmaan mielenkiintoista lukea kun olet itsekin ollut tuolla :) Unohdin sanoa että lipsuin geelisuunnitelmasta sen verran, että parissa kohtaa meni geelin nauttiminen vähän pitkäksi ja loppujen lopuksi otinkin vain 6 geeliä joten pari jäi käyttämättä... Kyllä energia riitti silti hyvin.

      Poista
  4. Heippa! Onnea enkasta!! :) Ja tosi kiva raportti, mielenkiintoista oli lukea! Itsekin toivon, että pääsen vielä Berliinin maran juoksemaan jonain päivänä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! :) Suosittelen kyllä Berliinin maratonia! Tapahtuma on iso, toisaalta varmaan pienemmässä tapahtumassa voisi olla helpompikin juosta, mutta Berliinissä on sitä jotakin.

      Poista
  5. Onnea hienosta juoksusta ja hurjasta enkkaparannuksesta! Hienosti juoksit! Oli kiva lukea raporttia, kun pääsi fiilikseen sinne Berliiniin.. olishan siellä ehkä joskus kiva juosta! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Berliinissä oli kyllä fiilikset itelläkin korkealla kun oli niin hieno tapahtuma :)

      Poista