Liebster award -tunnustus ja haaste

Sain ihanan tunnustuksen Liikuntapäiväkirjan Jaanabalta :)

Säännöt:

1. Postaa palkinto blogiisi.
2. Kiitä bloggaajaa, joka antoi palkinnon sinulle ja linkkaa takaisin hänen blogiinsa.
3. Kirjoita 11 satunnaista faktaa itsestäsi.
4. Vastaa nimeäjäsi 11 esittämään kysymykseen ja aseta 11 kysymystä sinun ehdokkaillesi.
5. Nimitä 11 bloggaajaa, jolle tahdot tämän palkinnon antaa.
6. Ilmoita ehdokkaillesi, että olet nimennyt heidät.

Eilen illalla oli hurjan kaunista ja lämmintä.

11 satunnaista faktaa itsestäni:

1. Lapsena olin kamalan ujo. Sitä on ehkä vaikea uskoa nykyään. 
2. En pidä astianpesukoneen tyhjentämisestä yhtään.
3. Olen luonteeltani tunnollinen mutta myös melko huithapeli. Hassu yhdistelmä, mutta käyttäytyminen riippuu siitä kuinka tärkeä asia on.
4. Olen kaikkiruokainen, mutta maksaruokiin en koske. *puistatus*
5. Innostun helposti.
6. Inhoan ruokakaupassa käymistä. Tulen siitä ärtyneeksi.
7. Haluan joskus pystyä tekemään yhden leuanvedon. Ja pystynkin, en vaan tiedä vielä koska :)
8. Ihmettelen sitä, miksi suomalaiset eivät tervehdi lenkkipolulla. Eihän sellainen jossain Keski-Euroopassa tulisi kuuloonkaan. Suunnittelen usein tervehtiväni tuntemattomia kanssahölkkääjiä, mutta sitten en kehtaakaan.
9. Tykkään Kummelihuumorista. Lentäjä-sketsi ja pelikaani turbiinissa naurattaa aina :D
10. En koskaan torkuta herätyskelloa.
11. Luulen, että syön enemmän kasviksia ja juureksia kuin suurin osa ihmisistä.

Tänään oli sateista ja harmaata. Tuo pilvi on kuin haukkaava hippo.

Jaanan kysymykset minulle:

1. Oletko onnellinen ja mikä sen tekee? Jos et ole mikä tekisi sinut onnelliseksi?
Olen ihan hölmön onnellinen omassa elämässäni. Onnellisuus syntyy omasta asenteesta elämään ja positiivisuudesta.

2. Mikä on hienointa mitä sinulle on tapahtunut viimeisen vuoden aikana?
Nyt mennään varmaankin urheilusuoritusten saralle. Olen viimeisen vuoden aikana osallistunut ensimmäiselle triathlonin puolimatkalle, voittanut ikäsarjan SM-kultaa duathlonissa ja pyöräillyt 217 kilometriä putkeen.

3. Mistä asioista pidät itsessäsi?
Positiivisuus, iloisuus, joustavuus. Kanssani on helppo tulla toimeen.

4. Millainen olet kun suutut?
Hiljainen.

5. Onko kodissasi siistiä?
Välillä, mutta sitten taas tulee joku ja sekoittaa kaiken eikä laita tavaroita paikalleen eikä imuroi. Harrastuksiin menee niin paljon aikaa, että joskus on vaikea ehtiä siivoamaan sen tyypin sekoittamia paikkoja.

6. Minkä lemmikkieläimen ottaisit jos nyt ottaisit?
Kissa - en voisi kuvitellakaan mitään muuta.

7. Miten haluaisit elämäsi elää?
Terveenä, onnellisena ja tyytyväisenä.

8. Kännäätkö? Milloin viimeksi?
Muutamaan viinilasillista tai paria olutta ei luultavasti lasketa kännäämiseksi. Eli varsinaisesta kännäämisestä on kyllä niin paljon aikaa, että en edes muista koska.

9. Mitä harrastit lapsuudessasi ja nuoruudessasi? Harrastatko vielä samoja asioita?
Harrastin lukemista ja pianon- ja haitarinsoittoa. Lukemista harrastan edelleen. Tällä hetkellä en soita, mutta uskon palaavani noihin soittimiin ehkä joskus.

10. Mistä piirteistä pidät muissa ihmisissä?
Positiivisuus, iloisuus, rehellisyys, älykkyys, avoimuus.

11. Jos sinun pitäisi ottaa tatuointi nyt niin minkälaisen ja mihin sen ottaisit?
En ota tatuointia. Jos pakotettaisiin, ottaisin hyvin pienen kissan jonnekin mistä sen saa helposti piiloon.

Kukat meinaa että nyt on kesä. Ja niinhän se onkin.

Minun kysymykseni:

1. Millainen on maailman paras aamupala?

2. Mikä on paras neuvo jonka olet ikinä saanut ja keneltä sen sait?

3. Millaisen auton ostaisit jos voittaisit lotossa / vai ostaisitko ollenkaan?

4. Mistä aikaasaannoksestasi, teostasi tai taidostasi olet ylpeä?

5. Jos pääsisit aikakoneeseen, mille vuosikymmenelle (tai -sadalle) matkustaisit? Miksi?

6. Mitä kirjaa luet juuri nyt? Jos et lue kirjoja, niin kerro vaikka että mitä lehteä luet?

7. Mikä ruoka on bravuurisi keittiössä?

8. Mikä biisi on paras juuri nyt?

9. Kirjoitatko kauppalistan vai mietitkö vasta kaupassa mitä tarvitset?

10. Mitä urheilulajia seuraat mieluiten tv:stä?

11. Puhutko murretta vai yleiskieltä?

Haasteen laitan eteenpäin seuraaville kivoille blogeille:
Elämää ja Ameriikkaa
Jonna1983
Kaukomara
Läskimaija
Ninnin energianurkkaus
pistePISTEpiste
Punatulkku
Rahkamuija
Treeniä, traumoja ja trikoita
Triangaa ja ashtangaa
Triathlonvaimo

217 km Pirkan pyöräilyä aurinkokannella

En edes tiedä miten aloittaisin kun olen niin hämmentynyt ja onnellinen! Pyöräilin Pirkan Pyöräilyssä 217 kilometriä Kaupin Kanuunoitten 30 km/h -nopeusryhmässä. Maaliin asti, jee!

Mentiin treenikaverin kanssa ihan tekemämme plan A:n mukaisesti. Meillä oli siis takataskussa myös plan B ja plan C =) Ykkössuunnitelman mukaisesti pyöräillään Kanuunaryhmän mukana maaliin. Näin tehtiin!

Etukäteen en suostunut jännittämään, kun sen viikolla niin päätin. Nyt oli sen verran iso pala purtavana, että hulluksi olisin tullut jos olisin vielä jännittänytkin. Ajattelin, että pyöräilen klassikon verran, 134 km, ja sitten siihen päälle tulee vielä pikku lenkura. "Pikku" 83 km. Keskitin energiani tankkaamiseen, energianpuutteeseen tämä suoritus ei kaadu. Onnistuinkin tankkauksessa hyvin kun en tänä aamuna meinannut aamupalaa saada syötyä kun olin jo valmiiksi niin täynnä. Ja energia kyllä riittikin, siinä määrin kuin se etukäteen tankattuna on mahdollista.

Aamulla kamat autoon ja jäähallille. Hallilla nähtiin tuttuja ja juteltiin, aika meni nopeasti ja sitten jo siirryttiinkin lähtöryhmiin. Mentiin heti vetävän telaketjuryhmän perään, siinä pitäisi olla paras paikka ajaa. Siihen vaan rohkeasti vaikka en edes tiennyt pysynkö kyydissä :) Alkumatka olikin leppoisaa rullailua, ei ollut edes ylämäkiä. Melkein liiankin helppoa. Se oli oikeasti aurinkokannella ajamista! Aurinkokannella siis pyöräillään kun mennään ryhmässä hyvässä peesissä eikä tarvitse tehdä juurikaan töitä.

Orhit hirnuu aamulla tien päälle

Pitihän niitä ylämäkiäkin kuitenkin polkea. Ihan itse. Pysyin aika hyvin mukana, kun Kanuunajuna hidasti ylämäissä. Niissä minun heikoissa kohdissani. Ensimmäinen pikainen huoltopysähdys oli 65 km:n kohdalla Frantsilan Kehäkukalla. Ehti nopeasti käydä vessassa. Pulloja en ehtinyt täyttää, kun pingoin kuin aropupu paikalle kun näin lähtemässä olevan Kanuunaryhmän! Paitsi että se oli 32 km/h-ryhmä. Onneksi en siihen lähtenyt. Ja juomapulloissakin oli vielä hyvin juotavaa ja seuraavalle huollolle ei ollut pitkä matka.

Tässä välissä muuten putosin vähän vauhdista ensimmäisen kerran. Yhteen ylämäkeen ei himmattukaan niin kuin muihin, ja siihen jäin. Välimatka kasvoi edellä menevään ja miestä meni vasemmalta ohi minkä ehti. Tipahdin monta "sijoitusta". Muuten ei väliä, mutta tiesin että treenikaverini huolestuu. Minullahan ei mitään hätää peremmällä ollut, olin taas hyvin kyydissä hetkellisen ylämäkijunnauksen jälkeen. Treenikaveri onneksi sai väliaikatiedon että kaikki ok. Kyllä siellä taaempana tulee toinen vihreäpaitainen vielä.

Seuraavaksi pysähdyttiin Komin huoltopisteellä vartiksi, sai syödä keittoa ja juoda kahvia. Se oli nopeasti hotkaistu eväs.

Kuruun päin mennessä on tienpätkä, jossa jään aina. Ylämäki-alamäki-settiä ihan koko ajan. Jään ylämäessä, jään alamäessä (hyvin usein, koska arkailen). Vieressä ajeleva pyöräilijä sanoi, että onpas tämä hieno pätkä! Minä vaan koitin selviytyä ja toivoin että kaikki mäet lanattaisiin matalaksi. Tipahtelin silloin tällöin, mutta selvisin. 

Ajelu oli muutoin mukavaa, juttuseuraa oli melkein koko ajan. Aikakin kului huomaamatta, kun pilkoin matkan mielessäni pieniksi pätkiksi: seuraavalle huollolle, nyt on poljettu klassikko 134 km, sen lisäksi on enää se 83 km:n pikkulenkura, se kahtia jaettuna on pari neljänkympin lenkkiä, neljänkympin lenkki taas on Seinäjoen duathlonin pyörämatka... Viihdytin (ja huijasin) itseäni moninaisin tavoin. Ei sitä 217 kilometriä viitsinyt yhtenä könttänä ajatella.

Pikaiset pysähdykset tehtiin myös Muroleen ja Terälahden huoltopisteillä. Pullot pysyivät hyvin täysinä ja huoltopisteeltä sai muun muassa suklaata - suklaa harvoin on maistunut niin hyvälle!

Tiedättekö, mikä vaivasi matkalla eniten? Ei jalat, ei ahteri, ei selkä vaan se peukalon lihas joka on kämmenen puolella. Aika paljon jouduin ajamaan jarrukahvoilta, ehkä siihen tuli liikaa painetta mutta ai jeekura se sattui loppumatkasta. Molemmissa käsissä. Ja sormet oli ihan jökissä ja puutuneet. Vasemman peukalon pää on vieläkin ihan tunnoton. Siitä jarrukahvoilla seisoskelusta nekin. Sen verran vauhti heijasi, että välillä rullasi liian lujaa ja sitten vaan jarrua oli pakko painaa.

150 kilometrin kohdalla taisin sanoa ensimmäisen kerran, että reisissä muuten tuntuu jo ajaminen. Toisen fillaristin kanssa mietittiin, että olisi se kai kumma jos ei jo tuossa vaiheessa elämän pisimmällä pyörälenkillä tuntuisi. Muutoin pärjäsin, mutta ne ylämäet alkoivat tuntua. 

Loppumatkasta tuli jonkinlainen vauhdikkaampi nykäisy vetojoukoilta mäkisessä kohtaa - tai sitten olin jo niin väsynyt että mäet tosiaan tuntuivat. Yhdessä mäessä aloin jäämään jo sen verran, että oli hilkulla etten lähettänyt kaverille sanaa, että "nyt se toinen vihreäpaitainen jää". Sitten mietin, että nyt on ehkä 40-50 kilometriä maaliin, en kyllä hitto vieköön tässä vaiheessa jää! Selviäisin tästä kyllä maaliin yksinkin, mutta haluan kokea sen, kun maalialueella kuulutetaan "Kaupin Kanuunoitten keskinopeusryhmä 30 km/h saapuu maaliin"... Sitä olen kuunnellut jo kolme vuotta maalialueella tultuani klassikolta, nyt kyllä menen enkä meinaa! Sisulla runttasin sen ylämäen, onneksi reitti oli tuttu ja muistelin että kovin paljoa ei kamalia ylämäkiä enää pitäisi tulla. Jos olisi tullut vielä yksi, jossa porukka olisi ottanut jonkun irtioton, minun selkärankani olisi katkennut höyhenellä. Aika rajoilla oltiin. Mutta sitten kyllä tosiaan helpotti, niin kamalaa tunnetta ei tullut enää. Kanuunat vetivät letkan loppumatkan letkeästi rullaillen maaliin. Kivasti muuten porukan muut pyöräilijät tsemppailivat!

Viimeiset 10 kilometriä hymyilin kuin hangon keksi :) Täältä tullaan maaliin, ihan varmasti! Maalialueella ei kyllä tällä kertaa kuulutettu meidän ryhmää ollenkaan, että se siitä odotuksesta. Tsemppasi se ajatus kuitenkin minut pieneen rutistukseen.

Maali! YES!

Maalissa käytiin vielä juoksemassa pikku lenkki. Ihmeen normaalilta tuntui (hidas) juokseminen, vaikka pyörän päällä mietin että mitähän siitä tulee ja onnistuuko juokseminen ollenkaan. Urheilujen jälkeen maistui kalasoppa ja lätyt. 

Pyöräretkellä viihdyttiin taukojen kanssa kaikkiaan 7 tuntia 50 minuuttia. Ajoaika oli 7 tuntia ja 12 minuuttia. Suunnosta meni akku vajaan seitsemän tunnin kohdalla, pöh. Enpä tosiaan ollut mitään näin pitkää harjoitusta ikinä tehnytkään, eli vähän yllätyksenä tuli.

Tätä en uskaltanut kertoa aikaisemmin (kun en itsekään halunnut sitä ajatella):

Kuinka huonosti voi pitkään pyöräilyyn valmistautua, siitä en ole esimerkki kenellekään. Olihan sitä pyöräilyä huhtikuussa Toscanassa, mutta niissä maisemissa ei kilometrejä keräilty. Toukokuussakin pyöräilin kamalan vähän. Pisin pyörälenkki tänä keväänä 93 km. En kehdannut edes kertoa kenellekään :D Ja muutenkin pisin ikinä ajamani pyörälenkki on ollut 134 km (Pirkan pyöräilyn klassikko). Onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin - olisinko päässyt enemmillä pyöräilykilometreillä vielä virkeämpänä maaliin?

Mitä kaikkia lajeja mahtuu yhteen viikkoon

Maanantaina juoksua ja maastopyöräilyn alkeita, tiistaina polkujuoksua, keskiviikkona suunnistusta ja perjantaina avovesiuintia. Kuulostaako triathlonistin viikolta? Monipuolista :) Treenitunteja ei tullut paljon mitään mutta ei toisaalta ehtinyt yksikään laji kyllästyttää! 

Mitään treeniohjelmaahan en noudata, mutta neuvoja kysyn aina ja paljon. Maanantaina treeneissä kysyin valmentajalta neuvoja, miten tämän viikon hoidan, että selviän Pirkan pyöräilyn 217 kilometristä. Kerroin, mitä olen suunnitellut, ja kerroin myös, missä on neuvotteluvaraa. Treenikaveri kyllä sanoi, että "tuo ei Soile kyllä kuulosta siltä että sulla olis missään juuri neuvotteluvaraa". Vähän neuvoja tuli mutta mitään ei kielletty. Hyvä niin.

Suunnistusreitillä oli jättiläiskivi

Tiistai-iltana putkahti ilmoille pienimuotoinen paniikki. Miten ihmeessä olen menossa pyöräilemään noin pitkän matkan. Apua. Pitkiä lenkkejä olisi tarvinnut tehdä enemmän, mutta elämä on valintoja. Oli Seinäjoen duathloniin valmistautumista ja kisaviikonloppua ja muita koottuja selityksiä. Minkälainen pyöräkunto minulla on...?Aikaisemmin ajattelin sen olevan ihan hyvä ja parantuneen viime vuodesta mutta nyt tuli paniikkihetki - ei se varmaankaan ole riittävän hyvä, ei varmaankaan ole parantunut tarpeeksi ja mitätästänyoikeentulee. Pitäisikö sittenkin vaihtaa klassikolle ja ajella tutusti ja turvallisesti 134 kilometriä. Varmaan se vaihto vielä onnistuisi. Unikin karkasi, se on minulle epätavallista (valvoin ehkä 15 minuuttia tätä asiaa huolehtien, että sen isommasta valvomisesta nyt ei ole kyse, mutta kun normaalisti nukahdan kun laitan pään tyynyyn).

Lintutornikin oli siellä keskellä ei mitään.

Aamulla viesti treenikaverille jonka kanssa olen menossa Pirkan pyöräilyyn. "On vähän paniikkia ilmassa". Kaveri soitti, rauhoitteli ja puhui minut ympäri. Sanoin kyllä että en halua olla jarruna kun kaveri on vahvempi pyöräilijä. Minut vakuutettiin: mennään yhdessä, jos pudotaan ryhmästä niin minun ei tarvitse vetää, mennään sitä vauhtia mikä hyvältä tuntuu. Jaaha. Eli en vaihda matkaa. Voiko noin ihanaa treenikaveria ollakaan. Lopuksi vielä "ota lenkkarit mukaan niin juostaan vielä vähän pyörän jälkeen". "Juu", vastasin. Mitä ihmettä miten tässä näin kävi?

Missä me ollaan.

Siihen kyllä lopetinkin murehtimiset, mitä sitä turhaan. Anna hevosen murehtia, sillä on isompi pää. Nyt vain tankkaan ja luotan itseeni! Huomiselle on luvattu kivaa säätäkin, että kyllä kelpaa pyöräillä!

Keskiviikon suunnistusreitti, helppo kolmonen, ei ollut helppo. Kartta näytti hankalalta ja maasto oli hankalaa ja hidaskulkuista. Jos olisin ollut matkassa yksin, olisin siellä varmaan vieläkin. Huh. Ukkonen pyöri ympärillä, ennen suunnistusta ukkoskuuro oli mennyt juuri ohi, jäljellä oli vain kuuma ja hikinen ilma, ja suunnistuksen jälkeenkin pukkasi vielä kunnon rankkasateen. Metsässä ollessamme ei satanut, siellä ei kastunut muuta kuin tossut kun pulahdin johonkin suohon.

Eilen illalla ukkoskuuron jälkeen kävin avovedessä pulahtamassa. Ensin vesi tuntui kylmältä, mutta vähän ajan päästä se oli jo tosi lämmintä. Ja uiminenkin oli aika mukavaa. Jestas, alanko tykkäämään avovesiuinnista?

Tämä on avokallio, sen minäkin metsässä tunnistan.

Fysioterapeutilla ja akupunktiossakin kävin huollossa viikolla. Akupunktiossa laitettiin neuloja kohtiin, jotka edistävät fyysistä suoritukykyä. Hassua, en itse asiassa tiennyt että akupunktiolla voi olla vaikutusta myös suorituskykyyn. Ja koska minun kroppani tuntuu akupunktiosta tykkäävän ja ottavan sen hyvin vastaan, niin oletan, että huomenna siis on varsinainen tempotykki Pirkkahallin lähtöviivalla! Hah!

Numerolappu rinnassa nautiskelua - Inov-8 Trail cup Suolijärvi

Tänään oli viimeinen Inov-8 Tampere Trail cup polkujuoksusarjan osakilpailu. Yhteensä osakilpailuja on ollut viisi, kaikki Tampereella toinen toistaan hienommissa paikoissa. Itse olen ollut vain kahdessa viimeisessä mutta kaikki Tampereen maisemat on hienoja. Ja sain kuulla että osallistujien palautetta on kuultu ja ensi vuonna järjestetään näitä taas! 5.5.2015 on ensimmäinen kisa, laittakaa kalentereihin!

Tänään tassuteltiin Hervannan maisemissa. Minäkin olen asunut Hervannassa opiskeluaikoina, se oli hyvä paikka asua. Hienot lenkkimaisemat oli jo silloinkin öö ehkä kaksikymmentä (huh!) vuotta takaperin, vaikka en silloin tainnut lenkillä juuri käydäkään.

Voi elämän kevät kun reitti oli taas niin hieno! Reiteistä on muuten ollut tosi hyvät kuvaukset, joita on voinut lueskella etukäteen. Suolijärvi-stagen reittikuvauksessa sanottiin kaikki olennaiset yksityiskohdat: alun nousu, kivikkoisuus, pitkospuut ja viimeinen vaativa nousu. Kiva juosta kun suurinpiirtein tietää mitä tuleman pitää.

Ennen lenkkiä verrasin reitin loppupätkän maisemissa.

Oma suunnitelma oli tänään juosta kivaa rentoa vauhtia, EI kisavauhtia ollenkaan. Täytyy vähän ennakoida jo viikonlopun koitosta eikä vetää ihan hapoille tässä vaiheessa. Tämä oli kyllä etukäteen mietittävä ja sisäistettävä huolellisesti: numerolappu rinnassa eikä saa mennä täysillä. Miten se tehdään?

Olin päättänyt. Laitoin kotona päälle värikkäitä juoksuvaatteita ja kuvittelin olevani menossa sunnuntailenkille. Päivitin fasebuukkiin että numerolappu rinnassa mennään nautiskellen. Se on sitten julkinen häpeä jos menenkin liian kovaa. 

Onnistuin! Keskisyke 158. Alle 160 olevaa sykettä hain, ja sen sain. Kyllä siellä poluilla koko ajan piti vähän vahtia pitää ettei karkaa. Poluilla juostessa minulla syke nousee todella helposti.

Juoksun aloitus oli melkoiseen ylämäkeen. Mielessä oli vaan että nyt rauha maassa. Sen verran kova oli ylämäki, että syke nousee joka tapauksessa, ei tarvitse yhtään yliyrittää. Ja kaikki saa mennä ohi jotka haluaa.

Polulle siirryttäessä huomasin taas saaneeni täydellisen paikan. Edessä juoksi muutama ihminen, sitten edessäjuoksijat vähenivät yhteen mieheen, joka myös karkasi näkyvistä. Perässäkään ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Ihan yksin juoksin koko matkan! Mietin välillä, että olenkohan ihan oikeasti viimeinen... 

Kiva juosta kauniissa paikassa.

Reitti oli kerrassaan upea, pyörittiin kahden eri järven ympäristössä. Suolijärven ja Särkijärven maisemissa. Juuri ennen kisaa alkoi vähän vettä ripsua taivaalta, mutta sitten se taisi loppua, ei ainakaan juostessa haitannut. Päinvastoin, ilma oli raikas ja hyvä hengittää. 

Polut ovat kyllä melkoista tikuttamista. Kun en osaa kunnolla, niin tuntuu, että askeleet on välillä enemmän jarruttavia kuin eteenpäin vieviä. Erityisen hyvä treeni oli taas minunlaiselleni juoksijalle. Askeleeni on vähän sellainen laiskan maratoonarin askel, mieluusti hyvin matala eikä lennokas ollenkaan. Olen opetellut kintun ja polven nostamista, ja tällaisilla poluillahan on vaan pakko jalkaa nostella, muuten kompastuu. Hyvin vähäisellä polkujuoksukokemuksellani sanoisin, että tämä reitti ei ollut teknisesti kovin vaikea. Tai sitten tulin vaan niin rauhakseen että oli aikaa miettiä mihin astuu enkä juurikaan kompastellut.

Arvatkaas mitä myös tein reitin varrella... Valokuvailin muutamaan otteeseen :) Kai se on kisassa ihan ookoo jos ei kerro kenellekään? 

Tässä kohtaa oli pitänyt kiivetä portaita ylös ja sitten avautui tällainen jäätävän upea maisema. Otin muutaman kuvan niin syke ehti laskea hyvin.

Olin maalialueelta katsottuna Suolijärven vastakkaisella rannalla juoksemassa kun alkoi kuulua maalialueen kuulutuksia ja höpinöitä. Vähän aikaisemmin olin nähnyt kyltin "3 kilometriä maaliin". Mitäs ne siellä kuuluttaa? Ai, voittaja tuli maaliin! Jestas! 25 minuuttia ja risat! Minulla siinä vaiheessa oli vielä vähän matkaa :)

Tässäkin pysähdyin kuvaamaan vaikka kisa oli kesken. Sielu ja mieli lepää maisemassa.

Reitin lopussa oli Nousu isollä ännällä. 35 metrin nousu melkein umpipusikossa. No ei nyt ihan umpipusikossa mutta "polku" oli kapea, minun mielestäni se oli kyllä ihan metsärinne vaan mitä pitkin noustiin. Kävelin, ei viitsinyt hapottaa kun ei ollut kiire.

Kun pääsin ylös ja alkoi tasaisempi metsäosuus, niin hupskeikkaa näin yhtäkkiä selän! Mistä se siihen tuli! Kiinni! Eikun minun piti juosta rauhassa oma juoksu. Kisavietti taisi nostaa päätään... Alle kilometri matkaa maaliin, kai nyt loppukiriä voi vähän ottaa? Kun muuten olen malttanut mennä rauhassa. Jos nyt ainakin ihan vähän matkaa tossuttelen reippaampaa askelta ja katson läheneekö selkä yhtään.

Metsässä ei oikein ole aina selvillä, missä edellä menevä menee, kun ei ole näkyvyyttä, mutta sitten kun taas näkyi niin olin saanut jo hyvin kiinni. Tiesin, että loppupätkä on leveää ja nopeaa latupohjaa ja se on ihan juuri käsillä. Rymistin metsästä pois kuin hirvi ja annoin latupohjalla palaa sydämeni kyllyydestä, voimiahan oli vaikka kuinka kun en ollut niitä metsään ja poluille jättänyt. Ohi meni että heilahti ja kisaminä oli yhtä hymyä viimeiset 400 metriä! Ihan niin kuin sillä ohituksella olisi ollut mitään väliä, mutta hauskaa se oli :)

Maalissa olin ajassa 0:44:42, matka oli siis 6,9 kilometriä. Täällä on tulokset. Olin kuntosarjassa sijalla 18/25. Aika mahtavaa on mennä tällaiseen juoksutapahtumaan tekemään hyvä treeni ilman sitä pölhöä kisafiilistä (no oli sitäkin se viimeinen 400 metriä). Toiset on tehneet valmiit ohjatut polut ja minä saan vaan juosta. Maalissa saan urheilujuomaa ja Fastin proteiinisipsejä. Aika täydellistä. Kiva ilta ja tapahtuma!

Maastopyöräkurssi osa 1: ketjut poikki

Maastopyöräilyn alkeiskurssi - sellaista en ole käynytkään ja sellainen minun, maailman kehnoimman maastopyöräilijän, ehdottomasti pitää käydä. Kaupin Kanuunat, tamperelainen pyöräilyseura, järjesti tähän mahdollisuuden. Kaksi kertaa, ei sido liikaa aikaa (kun ei tämä päälaji kuitenkaan ole) ja jos siellä jotain vaikka oppisi. Täydellistä! 

Tänään oli ensimmäinen kurssipäivä, tapaaminen Lamminpään urheilumajalla. Tupsahdin paikalle Managerin maastopyörän kanssa, minullahan ei ole omaa. Ensin käytiin läpi varusteita ja katsottiin pyörän ilmanpaineet. Minultahan lähti heti varmaan puolet paineista pois. Maastopyörälenkillä on aina hyvä olla mukana vararengas (köh, ei ollut...), pikaliitin ketjun korjaamista varten (mikä se on, nevahööd), juotavaa, energiaa ja mahdollisesti kyypakkaus. Tamperelaisilla on kuulemma lenkillä panaania ja pääkaupunkiseudulla natustellaan pähkinöitä. Niin se vaan menee, en tiedä miksi.

Paikalle tullessani olin jo bongannut jonkinnäköisiä esteitä ja syke oli pompannut hermostuksesta korkealle. En aja. Ainakaan tuosta isosta. 

Hirvitysesteet, tuostako muka pitäisi ajaa?

Kurssin vetäjä totesi, että kaikilla on hyvät välineet ja sennäköistä porukkaa, että homma sujuu. Siihen oli kyllä pakko todeta että ulkonäkö pettää... Jaettiin porukka kolmeen osaan ja alettiin harjoitella erilaisia juttuja. Ensimmäisenä oli tuo pahin painajaiseni, esteet. Ensin ajettiin mahdollisimman hitaasti ja tasapainotellen. Sitten käytiin läpi, miten esteet pitää ajaa ja vetäjä näytti mallia. Täysjoustolla kuulemma voi vähän ottaa kiinni tukkiin. Apua mitä mää teen mullaontäysjousto. Ei se minulla kuulemma ota. Ja minulle näytettiin, että minun pyörässäni on sellainen juttu joka suojaa eturattaita. Bashring se on sanoo Manageri. 

Tälleen näin, helposti vaan!

Ei helkkari. Ei parantunut liikaa ajatella, mentävä oli. Ensin helppo leveä lauta. No menihän se pyörä siitä ihan nätisti. Tsadaa, uskomatonta! Siitä vaan seuraavaksi kapealle lankulle. Ihan ohimennen tuli mieleen, että lankulle kävelyhän on teloitusmenetelmä. Entäs lankulle pyöräily? Viimeisenä kammottava tukki, ja niin vaan ajoin siitäkin. Monta kertaa. Pelotti. Ajoin silti!

Seuraavaksi ylämäkialamäkiharjoitus. Pienellä vaihteella etukenossa tuups rinne ylös ja taakse nojaten pehva takana viuuh rinne alas. Se oli ihan kivaa kunnes piti tulla yksi vielä jyrkempi lyhyt töppärä alas. Siis niin jyrkkä, että yksin en kuuna kullanvalkeana olisi edes yrittänyt. Nyt en kehdannut olla tulematta... Tulihan se pyörä siitäkin. Ja kun se tulee kerran niin sittenhän se tulee vielä monta kertaa. Kun vaan kerran uskaltaa, toistot on jo helpompia!

Kolmas harjoittelupiste oli myös alamäkeen. Ensin harjoiteltiin pyörän mukana elämistä ja vartalon kallistelua ja hallintaa. Voi jukra tuollaiset on kyllä minulle niin hyödyllisiä harjoituksia. Minulle, joka teen kaikki käännökset pyörällä niin laajoina että hyvä kun tie riittää. Varmasti saan hyötyä myös maantiepyöräilyyn. Sitten ajettiin alamäkeen mutkittelurataa. Ei mennyt hyvin eikä kovaa, mutta meni. Siinä kun vielä tosiaan oppisi olemaan rentona. "Ahteri ylös ja anna sen pyörän elää."

Sitten oltiin opit opittu, ja maastoon mars. Minun maastoajokokemuksenihan on hyvin rajoittunutta, kaikki kerrat mahtuu vielä yhden käden sormiin... Porukan perässä vaan ja vauhtia masiinaan. Siinä alkutaipaleella tasaisella pätkällä pyörästä kuului jokin ääni ja minulla loppui polkeminen kun tyhjää pyöri. Huusin "Tekninen!" niin kuin oltiin opetettu mutta niinhän se kärki oli jo sen verran karannut että ei kuullut. Onneksi perässä tuli porukkaa. Ensin luulin, että ketjut olivat hypänneet pois paikoiltaan mutta poikkihan ne oli! Ikinä ennen ei olleet menneet ja tänään kuulin ensimmäisestä kertaa siitä ketjunkorjauspikaliittimestä! On tämä elämä joskus ihmeellistä. Onneksi jostain repusta löytyi sopiva pikaliitin (niitäkin on erilaisia), ja siinähän oli tuhannen taalan oppimispaikka kun livenä pääsi näkemään miten ketju korjataan. Kannattaa muuten pitää mukana myös kertakäyttöhanskoja, muuten on kädet mustassa ketjurasvassa.

Ei siinä kovin kauaa mennyt kun pyörä oli taas ajokunnossa ja letkan kärkikin oli palannut katsomaan että mihin me jäätiin. Matka jatkui.

Tuli kivikkoa, juurakkoa ynnä muuta vaikeaa mitä nyt maastossa on. Jostain ajoin, jostain en. Ylitin kyllä itseni ja osaamiseni tooodellla moneen kertaan. Yksin olisi jäänyt ajamatta ne kohdat jotka porukassa vaan meni kun ei kerinnyt ajatella liikaa. Niin vaikeaa on kyllä pyörän päälle uudestaan nousta jos pysähtyy että kannattaisi ajaa vaan. Ihan vähän maastokosketustakin otin kun oli kivikkoa ja ylämäkeä eikä rohkeus riittänyt, hidastin, enkä oikeastaan tiennyt mitä olisin tehnyt ja hups kyljelleen. Kaatuili siellä muutkin, se oli lohduttavaa :)

Ketju korjaantuu pinkeillä kumihanskoilla :)

Yksi kunnon ylämäki sattui matkalle. Vaikka kuinka keräsin rohkeutta niin ei vaan kantti kestänyt polkea, hyppäsin pyörän päältä liian aikaisin pois. Siinä kohtaa kun oli vielä turvallista enkä kaatunut pysähtyessäni. Nössö. Meneehän se mäki juostenkin ylös.

Matkalle osui liian vaikeaa polkua, sopivan vaikeaa polkua ja kivaa polkua. Kivan polun osuus oli vielä aika pieni, mutta jos se siitä kasvaisi. Kunhan saisi pään kestämään, se tuntuu pettävän ensimmäisenä. En uskalla ja niin edelleen. 

Lopputurinat, ensi viikolla taas!

Kaiken tämän suoritin lukkopolkimilla! Vaikka vähän etukäteen mietitytti, flättipolkimilla olisi tuntunut vähän turvallisemmalta. Mutta niillä ei pääse kunnolla mäkiä ylös enkä ikinä opi polkemaan maastossa lukkopolkimilla jos en vaan polje. Niin. Piste.

SUPin ja Italiaanon ulkoilutusta

Helatorstaina nautiskeltiin pitkästä pyörälenkistä porukalla. Suunnitelmissa oli oikeasti pitkä lenkki, olisi saanut olla satasen ja ylikin mutta olosuhteiden pakosta jäi vähän alle. Aika vileetä nimittäin oli.

Edellisenä iltana hoksasin, että minullahan ei ole SUPissa kuin yksi pulloteline, on näköjään unohtunut hankkia. Pitkä pyörälenkki ja yksi juomapullo on aika heikko kombinaatio. Manageri ratkaisi asian: toinen pullo nippusiteillä kiinni tankojen väliin. Nippusiteitä on nimittäin sellaisia avattaviakin versioita, tosin ajon aikana ei sitä kyllä saa auki :) Ei ollut ihan kaikkein ammattimaisimman näköinen ratkaisu mutta hyvin siinä pullo mukana kulki.

Alkupuolisko lenkistä oli oikein mukava vaikka lämmintä olikin vain 9 astetta. Oli vaikea pukeutua, laittaako kengänsuojat vai ei, montako vaatekerrosta... En laittanut kengänsuojia, ja pärjäsi kyllä ihan hyvin. Loppumatkan syväjäätymistä eivät olisi suojatkaan pelastaneet.

Ajeltiin rauhakseen pk-sykkeillä, mutta minä se vaan aina ylämäessä jään. Niin se on eikä ole vielä muuksi muuttunut. Nyt pärjään muille tasaisella, ehkä jonain päivänä myös ylämäissä. Kaikki kyllä malttoivat ja minuakin odotettiin, hurjan hienoa pyöräilyseuraa taas kerran!

Siinä on pyörää parkissa.

Oli mukava ajella porukan perässä kun ei tarvinnut vetää. Uutta reittiä oli kiva mennä, reitti ei ollut minulle tuttu kuin osittain. Tämä oli ensimmäinen kunnollinen pitkä lenkki uudella SUPilla, pääsi sekin vähän ajamisen tunnelmaan.

Ympyrälenkki pitkin Pirkanmaata.

Frantsilan Kehäkukassa pidettiin tauko. Ihastuttava kahvila, raparperipiirakkaa vaniljakastikkeella voin suositella. Ennen kahvipaussia ei ollut satanutkaan kuin muutama pikku ripsu, jotka eivät juurikaan kastelleet. Sen verran vilpoinen oli keli, että lähtiessä tunnelmat olivat kuin talven hiihtolenkillä: vaatetta lisää päälle, onko jollakulla ylimääräisiä irtohihoja, kaikki oli vähän kylmänkosteaa ja inhaa laittaa päälle. Yyh.

Taukoevästä.

Kyllähän se olo siitä lämpeni kun pyöräili. Kunnes alkoi sataa. Ihan kunnolla. En tiedä kuinka kauan satoi, en viitsinyt kilometrejäkään katsella, mutta pitkältä se tuntui kun sade rummutti naamaan ja hiekka rapisi hampaissa. Onneksi oltiin jo kotiinpäin menossa. Matkalla mietin, että Manageri on kotona ja voisi laittaa saunan päälle mutta ei niillä sormilla enää viestiä pystynyt laittamaan. Eikä me kyllä pysähdyttykään. Onneksi minulla on kotona ajatustenlukija, siellä oli sauna odottamassa. Voi ihanuus! Lämpö! Pyörälenkillä palelu on ihan vihonviimeistä touhua, mutta sauna, tuo jumalainen keksintö, palautti normaalin olotilan. 

Se oli sitten viimeinen pitkä pyörälenkki ennen Pirkan Pyöräilyä. Jossain mielenhäiriössä olen ilmoittautunut Pirkan Lenkille. Lempeästä lenkki-nimestään huolimatta matkalla on mittaa 217 kilometriä. Yhtenä hetkenä olen sitä mieltä, että olen pulassa, toisena hetkenä olen sitä mieltä, että kyllä siitä selvitään.

Tänään kävin pyöräilemässä 60 kilsan lenkuran Italialaisella orhilla. Orhilla menin sen takia, että menen sillä Pirkkaan. Porukassa pyöräillään maantiepyörällä.

Italiaano tykkää maantiestä.

Kyllähän se Orhikin mukavasti liikahtaa kun sitä polkee, kuljettajasta tässä enemmän olen huolissani. Mutta huolehtiminen olkoon siinä, ensi viikolla on kaikkea kivaa tiedossa, loppuviikosta tankataan hyvin ja viikon päästä sunnuntaina pääsen nauttimaan elämäni pisimmästä pyörälenkistä!

Iltarastien ihmeellinen maailma

Iltarasteja on kuulkaa ihan vaikka missä. Tämä on minulle ihan uusi maailma, en oikein ole aikaisemmin tajunnut, että porukka rymyää arki-iltaisin pitkin pusikoita. Täällä on Pirkanmaan alueen iltarastit. Ajatelkaa, miten paljon yhtä iltaa varten pitää nähdä vaivaa: pitää suunnitella rastit ja reitti, laittaa ne kartalle, printata riittävästi karttoja, viedä rastit metsään ja kerätä ne vielä pois sen jälkeen kun on suunnistettu. Hienoa, että tällaista järjestetään!

Taas on takana pari suunnituskertaa suunnistuskavereitten kanssa (suunnistusyhteistyö jatkuu edelleen, en mene metsään yksin, en). Helppo kolmonen puolitoista viikkoa sitten käytiin jaloittelemassa poikkeuksellisesti torstairasteilla, koska olin keskiviikkona työmatkalla. Lento oli myöhässä ja kotiuduin reissusta yöllä, torstain puolella. En siis ollut järin virkeä torstaina, mutta innolla taas lähdin samoilemaan. 

Taustalla näkyy isompi tie, se on selvä maamerkki. Vielä kun tietäisi että missä kohden tiellä ollaan!

Sää oli taas kiva ja alku meni hyvin, mutta sitten taas mentiin yhdestä rastista ohi että heilahti. Voihan välimatkat sentään. Oltiin mielestämme ihan kartalla, mentiin polkua pitkin, polku päättyi siinä missä pitikin. Maasto vaan oli vääränlaista, näykyi avokalliota, jota ei ollut kartalla suurinpiirtein missään. Sähkölinjakin oli ihan väärässä paikassa. Pakko oli lähteä takaisin, ja kas kummaa mikä tuuri - palattiin täsmälleen sen saman polun päähän mistä oltiin lähdetty rastia etsiskelemään. Samoja jälkiä vielä vähän matkaa takaisin, ja huomattiin, että oltiin kuitenkin taidettu haarautua jossain kohtaa väärälle polulle. Rasti löytyi, se olikin paljon lähempänä kuin missä oltiin jo käyty. Se oli pummi.

Pummi

Tilanne, jossa suunnistussuoritus ei suju, kuten oli suunniteltu. Matkan varrelle tulee yllättäviä ylimääräisiä kiemuroita. Pummi on kaikkien suunnistussuoritusten jälkeisten spekulaatioiden äiti.

(Määritelmä Jukolan sivuilta)

Loppupätkä meni suuremmitta kommelluksitta, ja löydettiin maalikin ihan järkevässä ajassa. Tunti ja vartti 2,7 kilometriin reittiin, suunnistajilla tosin tuli kilometri enemmän matkaa. Ihan järkevää, kyllä! Mukavasti palauttavaa metsässä tarpomista ja samalla ehtii jutella kuulumiset.

Lennä, lennä leppäkerttu, ison kiven juureen.

No entäs sitten vaikea nelonen. Se toden totta olikin oikeasti vaikeampi kuin helppo kolmonen. Rasteja oli yksi lisää ja yksi välimatkakin rastilta toiselle oli peräti 800 metriä. Se on metsässä taitamattomalle melkoinen matka. Vielä kun tajusin (nyt vasta) sen, että etäisyydet ovat linnuntietä pitkin - sehän tarkoittaa sitä, että kaikki ylä- ja alamäet pitää muistaa ottaa huomioon, ei voi käyttää edes askelpareja matkan mittaamiseen. Ei sillä että niitä nyt muutenkaan välttämättä muistaisin ja osaisin käyttää, mutta hupskeikkaa niin tuli taas vaikeusastetta lisää.

Rasti on löytynyt, jee.

Vaikea nelonen oli mukava reilun parin tunnin peekootreeni :)

Tiedättekö mikä (myös) on suunnistuksessa vaikeaa. On vaikea löytää lähtöpaikalle. Olen yhden ainoan kerran löytänyt suorilta ensimmäisellä yrityksellä lähtöpaikalle. Tsekkasin, missä tulevan viikon keskiviikkoiltarastit Nokialla ovat. Tappurilehdontiellä. Laitoin googlemapsiin Tappurilehdontien, ei ole. Häh? No, on kyllä mainittu, että opastus on Porin yhdystieltä, joka on kyllä kartalla. Mutta miksi ihmeessä Tappurilehdontie. Nooh, ehkä tämä on yksi osoitus siitä, että minun kannattanee jatkaa suunnistusharjoituksia.

Tästä on vielä pitkä matka emitteihin ja yksin metsässä könyämiseen.