Treenit vähenee, laatu paranee

Treenirintamalla on rauhallista edelleen. Se ei kuitenkaan ole huono juttu ollenkaan. Olen nauttinut vähäisistä treeneistä keskimääräistä enemmän, tekemisen iloa! Tekeminen on ollut laadukasta. 

Viime viikolla maanantain juoksutreeni oli kaikessa kamaluudessaan aivan mahtava. Teemana oli maitohappo, ja teputin ylämäkeen ihan riittävän monta kertaa! Vähän eri matkaa ja eri tehoja oli käytössä. Maitohapoilla ei olla mukavuusalueella, mutta oli hienoa kesken treeniä tajuta, että ai kamalaa tää on raskasta mutta mä jaksan, ei haittaa! Ennen treeniä viikonloppuna oli takana kaksi treenitöntä ja vapaata päivää, sillä oli vaikutusta kyllä. Harvoin (=ikinä) ei käy niin, että on töistä vapaata 2 päivää eikä treenejä lainkaan. Ilahduttavan energistä menoa tuollaisen jälkeen! Toisaalta juuri tuon viikonlopun jälkeen minulle iski hetkellisesti ihan kamala väsymys. Ehkä kroppa alkoi antaa periksi ja levätä.

Metsä. Rauha.

Toinen erityisen hyvän mielen jättänyt treeni oli tiistain uinti. Uinti sujui paremmin kuin koko syksynä, muutaman tekniikkavinkin avulla se vaan lähti menemään. Olin kyllä ensin sitä mieltä, että on epämukavaa palauttaa käsi sillä tavalla kuin se piti palauttaa, mutta kaikkeen tottuu ja sitten se alkoikin tuntua jo vähän normaalilta. Toinen ahaa-elämys koski hapenottoa, kun aloin ottaa happea hiukan aikaisemmin, uinti muuttui niin, että jopa itsekin huomasin. Hapenotto oli helppoa ja uinti oli helppoa. Kumpikaan noista asioista ei ollut uusi ja niitä on kyllä tahkottu, mutta näin hitaalle hämäläiselle ei vaan mene kaikki ihan nopsasti perille. Toivotaan, että näistä elämyksistä jäi uintiin jotain pysyvää.

Olin työreissulla ja yövyin hotellissa. Rakastan hotelliaamupalaa!

Torstain uintivuorollakin oli kyllä todella mukava uida, vaikka meillä teetettiin kaikkia kummallisia ja hankalia juttuja. Nekin meni kivasti ja yhteislähdötkin oli vaan hauskoja vaikka osumia tuli... Olen nauttinut uimisesta ihan suunnattomasti. Osaan jo monia asioita uimisessa, harvoin vaan osaan niitä kaikkia yhtäaikaa - tai muistan - mutta kyllä sekin päivä vielä tulee.

Torstaina 17.10. satoi Tampereella ensilumi. Itse olin silloin Helsingissä, sää oli nätti kuten kuvasta näkyy eikä lumesta tietoakaan.

Vapaa-aikaa on ollut enemmän kuin normaalisti, mutta puuhaa sitä vaan riittää. Kaikenlaista kivaa! Minulla ei koskaan ole tylsää, enkä ymmärrä kuinka kenelläkään voi olla kun on kaikenlaista kokeiltavaa ja tehtävää niin paljon.

Tässä tuvassa on iso terassi. Menee monta tipua riviin.

Kävin elämäni ensimmäistä kertaa kirjastoautossa. Meillä maalla ei ollut kirjastoautoa. Kirjasto oli muutenkin hyvin pikkuruinen. Koulukaveri juuri muisteli, että koululla sijainnut kunnan pääkirjasto herätti pienellä koollaan huomiota läänintasolla asti. Kirjasto nimittäin oli pienen yksiön kokoinen, parikymmentä neliötä. Pienessä tilassa oli tarkka kuri ja järjestys: alle 12-vuotiaat eivät saaneet mennä aikuisten puolelle. Eivät siis saaneet astua sinne jalallakaan, minutkin aikanaan komennettiin pois kun olisin halunnut lainata James Herriotin Kaikenkarvaiset ystäväni - eipä onnistunut. Äiti kävi sitten lainaamassa sen minulle.

Lainasto pyörillä.

Löysin luettavaksi Seppo Jokisen Hervantalaisen. Kaikki muut Komisario Koskisesta kertovat kirjat olinkin jo lukenut ja suosittelen niitä lämpimästi. Mahtavaa Tampere-kerrontaa, ja mikä parasta, Komisario Koskinen harrastaa pyöräilyä :)

Vapaa-ajalla on myös puikot suhisseet edelleen ja sukkaa on syntynyt. Ollaan lähdössä reissuun, ja selvittelin, että saako koneessa neuloa. Mitä mukaan lennolle -sivun mukaan bambupuikot saa kuljettaa käsimatkatavaroissa. En ihan tiedä uskallanko silti luottaa tuohon. Tuli mieleen, että ehkä virkkuukoukku voisi olla helpompi ottaa käsimatkatavaroihin, ja piti kiireesti opetella virkkaamaan. Siinä en ole koskaan ollut erityisen hyvä, mutta niin sitä vaan isoäidinneliöitä syntyi kun oli ohjeet ja alkoi tekemään. Katsotaan mitä keksin, mutta lento on pitkä ja tekisi mieli tehdä käsitöitä.

Granny square, isoäidinneliö.

"En ole koskaan aikaisemmin" -tilastoon voin merkata nyt myös sienimetsällä käynnin. Pidän sienistä, mutta en tunne niitä kuin Tammelantorin myyntitiskillä. Eilen ystävä vei metsään ja opetti. Olin ensin sitä mieltä, että ei siellä mitään sieniä ole, mutta kun niitä alkoi löytymään niin sitten todellakin löytyi. Poimin elämäni ensimmäiset suppilovahverot.

Mustaan pukeutunut Punahilkka.

Saalis pannulla. Nautittiin kanafileen, kasvisten ja salaatin kera.

Pari oikeaa kantarelliäkin vielä löytyi, mutta tällaisia kantarellin näköisiä veijareita oli muutamassa paikassa:

Olen valepukki!

Lajike on googlauksen perusteella valevahvero. Ei myrkyllinen, mutta ei kai mitenkään hyvänmakuinenkaan. Jätän metsään.

Tässä ympäristössä mieli lepää.

Näkyykö metsää puilta?