perjantai 4. joulukuuta 2015

Joulukuun 4. päivä, miltä sen Ironmanin jälkeen sitten tuntui

Ensin kuitenkin kerron, että miltä Ironmanin aikana tuntui. 

Tunteet menivät päivän aikana läpi melkoisen kirjon, mutta kokonaissaldo jäi erittäin vahvasti positiivisen puolelle! Keskeytys ei käynyt mielessä missään kohtaa, vaikka epätoivo aikarajan umpeutumisesta kalvoi mieltä ja mursi selkärankaa. Ei minulla siellä koko päivän aikana mitään hätää ollut. Välillä oli hauskaa, välillä tylsää, välillä olin ihan fiiliksissä, välillä otti päähän, välillä olo tuntui vahvalta ja rohkealta, välillä tuntui heikolta ja pieneltä ja pelotti. Enemmän oli kyllä positiivisia tunteita. Loppujen lopuksi vahvimpana oli kuitenkin tunne, että olin valmistautunut täyteen matkaan juuri niin hyvin kuin olin pystynyt eikä sen suhteen ollut huolen häivää. Ympäröivistä olosuhteista enemmänkin tuli harmaita hiuksia. Se kuumuus, se kuumuus.


Miltä tuntui sitten Ironmanin jälkeen?


Maalissa olin niin onnellinen siitä että olin kunnossa, hyvissä voimissa ja tolkku päässä. Harmistus 15 tunnin aikarajan ylittymisestä oli olemassa, mutta taka-alalla aika pienenä.


Tältä näytti maali seuraavana päivänä. Nopeasti kaikki purettiin pois.

Ironmanin jälkeen oli tosi herkkä olo ja itkin usein. Ainakin aina, kun luin jonkun kisaraportin Frankfurtista... Ajelimme suoraan kisasta loman viettoon Berchtesgadeniin. Kerran olimme syömässä ravintolassa, hyödynsin ilmaista Wifiä ja luin jonkun blogin Frankfurtin kisasta. Kertomus meni taas kerran niin tunteisiin ja toi kokemuksen lähelle - aloin itkeä siinä bratwurstieni ääressä. Manageri ilmoitti että hän siirtyy toiseen pöytään ja alkaa puhua ruotsia :D Itkuni ei siis ollut surullista, vaan tunteet, joita kisan jälkeen tuli, olivat vaan niin suuret että kyyneleet silmiin nousivat ihan pienestäkin. Tuntui niin käsittämättömältä ajatella mitä olin käynyt läpi ja lukea muitten tarinoita ja ymmärtää, että ei siellä kenelläkään muullakaan helppoa ollut. Itku ja nauru myös sekoittuivat koko ajan :)



Tottakai piti käydä pelleilemässä podiumilla!

Tuntuu hullulta kertoa, kuinka paljon jatkuvasti liikutuin, mutta taisi olla kyllä melkein joka päivä tunteet pinnassa. Onneksi oltiin reissussa ja siellä ei ollut muita tuttuja, mieheni sai kestää kaikki purkaukset (kiitos vaan kärsivällisyydestä <3 ). Suomeen tultuani olin jo vähän rauhoittunut. Mutta hitto vieköön kun itkettää taas kun tätä kirjoitan - ei tarvita paljoa että muistan ne tunteet ja pääsen niihin sisälle.


Jestas sitä kuumuutta. Ravintolaan olisi päässyt kylmiöön viideksi minuutiksi kolmella eurolla. Ei huono!

Olin toki myös aivan äärettömän iloinen ja onnellinen  suorituksen jälkeen, olinhan kuitenkin rämpinyt maaliin asti. Olo oli jotenkin epätodellinen ja ajattelin suoritusta välillä ihan kuin olisin ollut ulkopuolinen ja seurannut jonkun muun menoa. Ai niin, minä itsehän siellä menin ja suoritin viidentoista tunnin urakan! Maaliin tullessani ollut läheskään niin huonossa kunnossa kuin valitettavasti taisi suuri osa sinä päivänä maaliin tulleista olla. Omat jalat kantoivat ja aivot ajattelivat.


Ironmanin jälkeen tarvittiin vähän (?) jäätelöä.

Ylitin itseni ja voitin ne kaikki kilometrit, jotka koittivat panna hanttiin. Suomalainen sisu ja havuja perkele! 

Vaikka minua itkettää, en ole heikko. Olen entistä vahvempi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti