keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Valoa pimeyteen: Tampere trail running -yhteislenkki

Olen kuulunut facebookissa Tampere trail running -ryhmään jo jonkin aikaa. Ryhmässä on jäseniä parisataa ja toiminta on aktiivista. Ryhmäläiset järjestävät yhteislenkkejä. Mainiota toimintaa, eihän ainakaan aloittelevalla polkujuoksijalla ole hajuakaan missä niitä hyviä polkuja menee. Tähän aikaan vuodesta, kun illat pimenevät, porukka on juossut otsalamppujen kanssa valolenkeillä. Tai sitten lenkit ovat olleet aikaisin aamulla, niin että saa kokea aamun sarastuksen. Aika omituista ja jännittävää. Ja kiinnostavaa.

Minähän en oikein osaa poluilla juosta ja vielä vähemmän pimeässä, joten olen ollut ryhmässä tarkkailijana. Eräänä päivänä ryhmään ilmestyi mielenkiintoinen postaus: Onko ryhmässä seuraajia, jotka eivät ole uskaltaneet lähteä yhteislenkille, koska vauhti tai matka arveluttaa? Tai ihan aloittelijoita, jotka haluaisivat tutustua lajiin? Jos näin, niin voitaisiin varmasti järjestää lenkki, jossa ei tarvita lamppua eikä aiempaa kokemusta.

Tämä osui ja upposi, kyllä, kaikki täsmäsi: vauhti, matka ja pimeys ovat arveluttaneet aloittelijaa. Ilmottauduin heti mukaan. Viime viikolla ryhmä järjesti pari opastuslenkkiä joista toinen sopi aikatauluihini. 

Mitähän polkujuoksulenkille laitetaan päälle? Mitkä kengät? Missä mun otsalamppu on? Pysynköhän lenkillä muitten vauhdissa? Kompastunko puunjuuriin? 

Kysymyksiä pyöri mielessä, mutta päätin että laitan jalkaan nastalenkkarit ja lämmintä päälle (koko viime viikon oli mielestäni jäätävän kylmä) enkä mieti muuta.
Kotoa lähtiessä oli vielä valoisaa ja aurinkoista

Lenkki lähti Tampereelta Kaupin urheilupuistosta vanhalta huoltorakennukselta. Kauppiin on aina kiva mennä juoksemaan, asuin Tampereen keskustassa lähellä Kauppia 11 vuotta ja lenkkeilin silloin Kaupissa. Paikalle ilmestyi vetäjän lisäksi viisi juoksijaa eli kuuden hengen porukalla lähdettiin matkaan. Tunnelma oli välitön ja avulias. Minä olin ainoa oikeasti aloittelija, muut olivat kokeneempia. 

Vanha huoltorakennus, jonka nurkalta lenkki lähti.

Kylläpä vaan luonnossa ja metsässä on upeaa! Ilma on raikas ja ympärillä on tilaa hengittää. Täydellinen treeniympäristö sisällä istutun toimistopäivän jälkeen. 

Kanssajuoksijat olivat mukavia ja puheliaita, aika kului kuin siivillä. Maisematkin varmasti olisivat olleet hienoja, harmillisen vähän niitä ehdin katsella kun piti jalkoihin tuijottaa koko ajan. Kokenut polkujuoksija muuten ei luultavastikaan tuijota jalkoihinsa. Minä tuijotan :)

Tarjolla oli kaikenlaista alustaa, leveää polkua, kapeaa polkua, nousua, laskua, juuria, kiviä, oksia päin naamaa, kaikkea mitä nyt metsässä on. Kaupin maasto tarjoaa kyllä huimat mahdollisuudet kiivetä rinnettä ylös ja laskeutua alas, sykkeet nousivat ja reisissäkin jo tuntui! Onneksi kunnon nousujen jälkeen aina käveltiin pätkä.


Näin nättiä ympyrälenkkiä poluilla en olisi ikinä yksin osannut mennä.

Lenkkitahti tuntui reippaanlaiselta, koko ajan kyllä kyseltiin että onko vauhti sopiva. Sanoin useimmiten että on, koska useimmiten en tajunnut että seuraavan mutkan takana tulee vielä isompi mäki. Poluilla tottumattoman sykkeet nousevat aika nopsasti. Polkujuoksun vauhtia ja sykettä ei voi verratakaan tasaisella baanalla juoksuun.

Tunti meni ihan hujauksessa ja loppulenkistä tuli pimeäkin, sai laittaa otsalampun päälle. Jännää, en ollut koskaan ikinä ennen juossut pimeässä metsässä! Vauhti kyllä hidastuikin merkittävästi kun pimeä laskeutui, ei siinä vaan enää rohkeus ja luotto itseen ja omiin taitoihin riittänyt. Seurailin edellä menevän keveitä askelia, kyllä tuo metsässä juoksu tosiaan on taitolaji. Oli hauska seurata edellä juoksevan varmaa askellusta ja kuinka tossu aina löysi sopivan paikan ja mahtui juuri sopivaan koloon. Itsellä tuntui olevan kaksi vasenta jalkaa ja ajatuksetkin menivät solmuun kun koitti sovittaa kömpelöitä askeleita juurakoiden väliin.

Kun tuli pimeä ja laitettiin otsalamput päälle niin ihmettelin kovasti omaa himmeää valaistustani, sanoin ääneenkin että onpas teillä muilla paljon parempitehoiset lamput. Oma lamppuni näytti vähän valoa, mutta aika hämärä se mielestäni oli. Vähän aikaa juostuani käsi osui vahingossa otsalle ja suuntasin vahingossa lampun uudestaan - ai niin tässä oli tällainenkin asetus että sen valon voi suunnata minne haluaa! Otsalamppuni valo oli sojottanut taivaisiin, ei ihme että en juuri polkua nähnyt. Huomattavasti paremmin näkyi kun valon suuntasi oikein.

Kiva lenkki oli se, tosin vähän turhan kovatehoinen minulle tässä vaiheessa vuotta kun saisi lönkyttää rauhallisia lenkkejä. Keskisyke oli 160, se on hippasen liikaa. Olin jo suunnitellut että seuravalla kerralla toppuuttelen tahtia enemmän, mutta enpä tänään ehtinytkään lenkille vaikka se oli vähän mielessä.

Lenkin jälkeen porukka muuten onnekseni totesi, että tahti oli ollut reipas. Luulin, että muut matelevat kyllästymisvauhtia ja minä puuskutan äärirajoilla, mutta ei se onneksi ollutkaan niin. Menkää trail running -yhteislenkeille, se on mukavaa puuhaa!

Valopää joka ymmärsi että sen valon voi
suunnata muuallekin kuin taivaalle.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Tuleeko minusta Bigfoot? Lenkkari-inventaario.

12 paria lenkkareita. Ja haluaisin näitä lisää.

Onko tämä normaalia?


Kaikki on siinä.

Ninnin energianurkkaus heitti jokin aika sitten ilmaan kysymyksen, mitä tehdä vanhoille lenkkareille. Ninnin kirjoitusta lukiessani tunsin piston sydämessäni, noita vanhoja lenkkareitahan itseltäkin kaapista löytyy... Olen selitellyt tätä itselleni niin, että kaikille niille on jokin käyttötarkoitus. Tarkemmin lenkkareita syynättyäni ihan kaikille ei kyllä ole.

Aktiivisessa käytössä olevia kenkiä on 7 paria. Sisä- ja ulkokäyttöön. Yksi pari taitaa olla muuttunut enemmän vapaa-ajankengäksi kuin varsinaiseksi treenikengäksi.


Käyttökenkiä pitää olla useita.

Sitten on epämääräinen joukko omituisuuksia ja historian jäänteitä. Suunnistuskenkinä metsässä olen käyttänyt vanhoja Adidaksia, niissä on jo reikäkin varpaan kohdalla. Samat tossut ovat toimineet myös maastopyörällä flättipolkimilla ajaessa, niisä polkimissa kun on piikit niin ei viitsi parhailla tossuilla ajaa. Ja kun en omista sellaisia oikeanlaisia flättipoljinpyöräkenkiä joissa on paksu pohja. Niillä samoilla vanhoilla Adidaksilla kävin myös suossa uimassa Tough Mudder -karsinnoissa. Ei sinnekään parhailla tossuilla viitsinyt mennä.


Adidakset, joilla olen juossut ensimmäisen maratonini. Onhan sitä kengillä tunnearvoakin? Ei, hävitykseen, ei toimi ne kengät enää. Sitten on vanhat jumppatyttöaikaiset Niken sisätossut. Aavistuksen liian pienet ja muutenkin vähän kummalliset nykyiseen makuuni. Ne on olleet varastossa kaiken varalta. Minkä ihmeen varalta, kysyn nyt itseltäni.


Tälle porukalle pitänee tehdä jotakin. Kolme lähtee, kaksi jää.

Ykköstossut tällä hetkellä ovat On Running Cloudsuferit ja Racerit. Cloudsurferit alkaa olla jo aika paljon juostut, ne on kyllä todella hyvät mutta toisaalta tekisi mieli kokeilla seuraavaksi jotain muutakin. Racerit on olleet vähemmällä käytöllä ja hyvässä kunnossa, niillä mennään vielä lyhyitä kisoja.


Tämän hetken paraatitossut on On Runningilta.


New Balance -rivi. Ensimmäiset vihreät on suosikkini, niitä käytän vain sisällä. Ihanan väriset, kevyet ja ihanan pehmeät tossut!

Käyttökengistä näyttää löytyvän rivi New Balanceja ja Adidaksia. En ole erityisen merkkiuskollinen, mutta erityisesti Adidas on aina miellyttänyt omaa silmää. New Balancellakin on nykyään makeita värejä ja se on hyvä ja minulle sopiva kenkä.

Tiedättekö, jalkani on suurentunut. Kummallista, mutta totta. Joku vuosi sitten ostin kahdet New Balancet, toiset oli sopivat ja toiset oli tarkoituksella vähän isompaa kokoa, "maratontossut". En käyttänyt niitä maratontossuja pitkään aikaan ja vähän harmittikin että taisi sittenkin tulla ostettua liian isoa kokoa. Jossain vaiheessa kuitenkin kävi niin, että ne sopivat tossut tuntuivat vähän nafteilta ja maratontossuista tuli hyvät ja sopivat peruskäyttötossut. Ilmeisesti jalkaholvi laskee iän myötä. Kuluttaakohan juokseminen jalkaa niin että holvi madaltuu ja kengännumero suurenee?

Adidasrivi

Juoksuharrastukseni alussa juoksin pääasiassa Adidaksilla. Tällä hetkellä on vain kahdet Adidakset aktiivikäytössä. Rivin ensimmäiset violetit kaunottaret ovat ihanat! Malli on F-50 Adizero, taitaa olla kapeimmasta päästä Adidaksen malleja. Violeteilla ihanuuksilla juoksen radalla kun haluan mennä vetoja kovaa. Siihen tarkoitukseen ihan parhaat. Kepeä ja napakka kenkä.


Paljasjalkatossut ovat siirtyneet vapaa-aikakäyttöön.

Merrell Bare Accessit ostin Amerikan reissulta viime vuonna, halusin kokeilla millainen on barefoot-kenkä. Tämä malli on suunnattu aloitteleville paljasjalkajuoksijioille ja siinä on hiukan vaimennusta. Ihanat jalassa. Käytin jonkin verran näitä jumpalla, mutta nyt nämä ovat siirtyneet vapaa-ajan kengiksi. Esimerkiksi Berliinin maratonille matkustin näillä ja kävelin paljon kaupungillakin, vaikka kaupunkinkävelyyn oli toisetkin tossut mukana.

Pinkki nastari, monikäyttökenkä.

Lenkkareitani ihmetellessäni meinasin unohtaa Icebugit nastatossut. Näitä kulutin ahkerasti viime talvena kun ei päässyt hiihtämään. Näillä olen myös suunnistanut ja kävin keväällä juoksemassa Trail cupin osakilpailuja. Yllättävän monikäyttöiset kengät, en sitä ostaessani ymmärtänyt, mutta hyvä näin. Tänään viimeksi juoksin nämä jalassa kun kävin Tampere Trail Running -Facebookryhmän porukkalenkillä.

Viiltävän analyysin jälkeen päätin luopua kolmesta parista tossuja. Pari paria epämääräisestä porukasta jääköön vielä epämääräiseen suo-/suunnistus-/pihatöppönen-/flättipoljinkäyttöön.

Tarpeita on edelleen, erityyppisiä kenkiä näköjään pitää olla kun keksii harrastaa kaikenlaista. Hankintalistalla on suunnistus- ja maastojuoksukengät. Toistaiseksi olen niistä vain salaa haaveillut, tänään päivitin trail running -porukassa tietämystä sen verran, että näihin harrastuksiin kannattaa todella olla ihan omat kengät.

Ehkä tämä on aika normaalia.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Kauniin syyslauantain lenkki ja pullaa päälle

Eilen oli ihanainen lenkkipäivä. Viileänpuoleinen, 3,5 astetta lämmintä, mutta aurinko lämmitti mukavasti, välillä oli jopa vähän kuuma kun vilukissana olin pukenut ihan talvikerraston alimmaiseksi.


Suostuttelin Managerin mukaan, ajatuksena oli tehdä pitkähkö lenkki teemalla juoksentelua, käveleskelyä ja valokuvausta. Mikä nyt tähän peruskuntokauteen ja polven kunnon tunnusteluun soveltuu. Miehiseen luonteenlaatuun näin vapaamielistä kuljeskelua tuntuu olevan vaikea sovittaa. "Kuinka pitkä matka mennään? Kuinka kauan? Mitä vauhtia? Mikä on sykeraja?" Eihän sitä voi tietää! 

"Mikä harjoitus Suunnosta nyt sitten laitetaan päälle? Kävely vai juoksu?" No, laitettiin tällainen sekametelisoppa kävelyksi.

Omat Ambit3:n kertomat lopputulemasykkeet lenkiltä.

Vedin äkkiä suunnitelman hihasta: keskisyke saisi olla 125:n nurkilla, ajallisesti ollaan tien päällä ainakin puolisentoista tuntia.


Houkutuksiakin kohdattiin matkalla....

Auki jo puoliltapäivin!

Meidän lähibaari ei kyllä mikään varsinainen houkutus ole. Ikinä ei olla Ripen pubissa käyty :) Nimi on kyllä hauska, se kuulostaa niin kovin tamperelaiselta!


Syksy vaan kertakaikkiaan on maailman parasta ulkoilu- ja juoksuaikaa. Pystyin muuten ihan hyvin juoksemaankin, polvessa tuntemuksia kyllä on edelleen, mutta sanoisin että voisi nyt olla jopa paranemaan päin. Juoksu ja liikunta ei millään tavalla pahenna polvivaivaa. Istuminen on kaikkein pahinta ja istumisen jälkeen saatan hetken aikaa jopa ontua. Liike on siis lääke.


Kaksin malttaa paremmin mennä rauhassa. Oli mukavaa ihailla syksyistä luontoa ja kuvauspysähdykset tauottivat mukavasti lenkkiä.

Tunnistaako joku tamperelainen mitä järveä kierretään?

Aikaa kului pari tuntia, keskisyke pysyi keksimissäni rajoissa ja ihan hyvä peekootreeni siitä sitten tuli, raitista ulkoilmaa saatiin roppakaupalla. Iltapäivällä kotiin palattuamme alkoikin sitten sataa räntää, joten lenkin ajoitus onnistui hyvin.

Illemmalla päiväunien jälkeen tuli erikoinen inspiraatio: teki mieli leipoa pullaa! Pullaa olin leiponut viimeksi ehkä viisi vuotta sitten, joten piti vähän googlata ohjetta, tein tämän ohjeen mukaan. Tärkeintä leipomisessa taitaa olla kohotus. Ensin kohotetaan taikina, sitten vielä pullat. Ei ole kärsimättömän (minä) ihmisen hommaa, mutta eilen onnistui kyllä yli odotusten kun maltoin kohotella huolella! En yleensä jaksa vaivata taikinaakaan riittävän kauan, mutta eilen sekin meni nappiin.



Olen viime aikoina vähentänyt turhan sokerin ja gluteenin syömistä, mutta taas kerran poikkeus vahvistakoon säännön, en ole tiukkapipo. Jos tekee mieli leipoa niin leivon. Onnekseni aika harvoin leipomismieliteko tulee :) Kunhan suurimman osan ajasta syö hyvin, kestää tällaisen poikkeaman.

Tänään onkin ollut harmaa ja sateinen päivä. Ihan sopivasti tuli se pitempi ulkoilu tehtyä eilen. Tänään pitää tehdä vielä tiukka venyttelysetti, olen löytänyt muutaman superliikkeen jotka tuntuvat helpottavan vaivoja. Niihin palaan myöhemmin kunhan saan kuvamateriaalia.

Päivän sää on erilainen kuin eilen.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Varalan temppukoulu #toughmudder


Viime perjantaina haettiin maitohappoja Tough Mudder -treeneissä, tässä mainio videopätkä siitä, miten leppoisan miellyttävä sauvakävely suolla muuttui verisuonissa virtaavaksi maitohapoksi ja kurkusta ylöspäin pyrkiväksi lounaaksi. "Olihan se nyt aika hirveetä" -tunnustus kuullaan lopussa :)



Olin tälläkin viikolla Tough Mudder -treeneissä kameran kanssa kuvaamassa. Varalan urheiluopisto Tampereella oli pistänyt parastaan ja rakentanut treenaajille temppuradan. #Teamnokiantyres-treenaajat puolestaan pistivät parastaan temppuradan suorittamisessa.

Kokoonnuttiin Varalassa Tampereella. Varalan urheiluopisto sijaitsee lähellä Tampereen keskustaa järven rannalla. Varalassa on todella upeat puitteet, itse olen ollut siellä niin urheilujutuissa, työseminaarissa kuin yksityisjuhlissakin. Mahtava paikka, rantasaunasta on vain muutama metri järveen.





Aluksi porukka lähti tekemään juoksuverryttelyä, ennen sitä koutsi vähän jo pohjusti minkälaisia haasteita tullaan kohtaamaan. Itsellä loksahti leuka jossain niillä main kun selostettiin "kiivetään ylös kuuteen metriin, hypätään trapetsihyppy, tehdään 10 leuanvetoa, alas ja sama uudestaan". Selvä. Onnea vaan. Onneksi nämä ovat teräsmiehiä.

Treenissä oli mitä ilmeisimmin tarkoitus vähän koitella kanttia ja korkeiden paikkojen sietokykyä. Lihaskuntokin joutui kovaan testiin. Edessä oli kolme erilaista toimintapistettä, joilla näitä ominaisuuksia testattiin.


Verryttelemästä tuli iloinen #teamnokiantyres-porukka.

Aluksi piti pukea päälle kiipeilyvaljaat. Turvaköydet ja varmistaja oli joka rastilla.







Ensimmäisenä pojat kiipesivät 
jättiläisen tikkaat 10 metrin korkeuteen. Mittasuhteet tikkaissa näyttivät olevan melko haastavat. Koko kroppaa ja käsivoimia piti käyttää apuna kiipeämisessä.


Ensin kiinnitetään iloinen kiipijä turvaköysiin.


On se aika korkealle kiivettävä.

Sitten nähtiin monta erilaista taidonnäytettä ja tekniikkaa:









Toinen toimintapiste oli trapetsihyppy. Pylvästä pitkin kiivetään ylös 6 metrin korkeuteen, asettaudutaan pylvään nokkaan pienelle vanerilevylle seisomaan, siitä hypätään puiden väliin trapetsiin roikkumaan ja tehdään 10 leuanvetoa. Sen jälkeen laskeudutaan alas ja sama tehdään heti peräjälkeen uudestaan.



Ensin kypärä päähän ja turvavaljaat kiinni. 
Maisemat oli hienot, mutta temppuilijat eivät 
välttämättä niitä ehtineet ihailla.


Pylvään nokassa ei ollut lupa miettiä kauaa. Hyppyyn vaan!


Liito-oravakin olisi kateellinen näistä hypyistä.





Leuanvedot roikkuvassa ja heiluvassa trapetsissa on heviä hommaa.

Kolmas toimintapiste oli kuuden metrin korkeudessa heiluvien vaijereiden varassa eteneminen. Tässä haasteessa vaadittiin vahvojen keskivartalolihasten lisäksi valtavasti puristusvoimaa, otteen piti pitää ohuesta heiluvasta vaijerista ja koko kropan varassa roikuttiin. Luulen ymmärtäneeni, että tämä oli toimintapisteistä haastavin.



Ensin ketterästi kuin orava tikkaita pitkin ylös vaijerille.


Tästä pitää tiputtautua käsien varaan.



Tässä hommassa on vatsalihakset kovilla!

Tätä videota en osannut upottaa, mutta kannattaa kurkata alle minuutin mittainen pätkä siitä, kuinka suuri merkitys on sillä kun kaverit tsemppaavat! Voimat on loppu ja kiipeilijä sanoo tulevansa alas, mutta ei vaan tulekaan kun muut huutaa että kyllä jaksaa. Kannustuksen ihmeellinen voima!


Tyytyväinen koutsi ja #teamnokiantyres


Kiitos malleille, oli hienoa saada seurata valmistautumista Tough Mudder South London -kisaan. Reilun viikon päästä 25.-26.10. kisa on jo käynnissä, hurjat tsempit matkaan ja voitto kotiin!

Go all the way -meininkiä ja kisaajien edesottamuksia voi seurata lisää täältä. Poikien Instagram- ja Twitter -kanavat laulavat hästäkeillä #teamnokiantyres & #goalltheway, pysykää kuulolla!

lauantai 11. lokakuuta 2014

Maitohappoa Tough Mudder -treeneissä

Tässä he ovat, Tough Mudder South Londoniin 25.-26.10.2014 lähtevä #teamnokiantyres:

#teamnokiantyres

Hulvattoman hauskoja heppuja, mutta olemuksen ei saa antaa pettää: tämä on jäätävän kovakuntoinen porukka.

Itse en tullut valituksi joukkueeseen, ja uskaltaisinko sanoa olevani peräti helpottunut. Maratonin jälkeen en ihan ensimmäisenä ole kaivannut maitohappotreenejä. Kroppa taitaa olla levon tarpeessa, ja olen nauttinut ihan suunnattomasti nyt tästä ajanjaksosta, kun mitään kilpailua tai tapahtumaa, minne pitää kovasti valmistautua, ei ole näköpiirissä. Ihana peruskuntokausi! Mielessä on kirkkaana ensi kesän Frankfurtin Ironman, kaikki treeni ja valmistautuminen keskittyy nyt siihen.

Pääsin kuitenkin kulisseihin katsomaan mitä #teamnokiantyres tekee. Eilen teemana oli maksimikestävyys.

Valmiina kumisaappat jalassa, suolle mennään.

Suunnattiin Ylöjärvelle Pohjansuolle, samaan paikkaan missä Amazing Race -televisiosarja vieraili kuvaamassa vuonna 2006. Suo on hieno paikka treenata! Pehmeä, jalkaystävällinen, raskas alusta. Suolla on mukavaa tehdä ihan peruskestävyystreeniä, mutta tämä oli kaukana siitä.


Ylimääräiset vaatekerrokset jätettiin luonnon järjestämään naulakkoon, suolla kasvavaan kuusenalkuun roikkumaan.

Päälimmäiset vaatekerrokset naulakkoon, kohta saattaa tulla lämmin.


Varalan koutsi

Ensin tehtiin alkulämmittely porukalla. Jonossa sauvottiin polkua pitkin.


Teputin perässä minkä ehdin, hikihän siinäkin tuli kun pysähdyin, kuvasin, juoksin porukan kiinni ja pysähdyin taas kuvaamaan. Jossain kohtaa jätin omat intervallini sikseen ja tyydyin zoomailemaan sauvojia järven toiselta puolelta.



Mutainen, märkä, upottava polku.
Karpaloita! Söin ekaa kertaa elämässäni karpaloita suoraan suolta!


Alkulämmittelyn loppupuolella alkoi porukassa näkyä keskittymistä. Oikea treeni oli alkamaisillaan. Kaikki tiesivät omista urheiluharrastuksistaan mikä on maitohappo ja mitä tuleman pitää.




Kuvaajat ja koutsi käyvät läpi mistä tullaan ja mihin mennään.

Treenissä tehtiin minuutin mittaisia vetoja täysillä, väliin hyvä palautus. Minuutti on pitkä aika kun pitää mennä sata lasissa. Kun maitohappoa alkaa kerääntyä, olosta tulee varsin epämukava. Verenkierto ja keuhkot eivät pysty poistamaan elimistöön syntyvää hiilidioksidia eivätkä myöskään tuota enää riittävästi happea. Lihakset hyytyvät.

Lähtörivissä valmiina. Pillistä lähtö!
Tätä treeniä ei tehty joukkuehengessä, vaan kaikki taistelivat omaa itseään vastaan.

Jaksaa jaksaa, jalka nousee!

Maakosketustakin otettiin.

Asenteella minuutti loppuun asti.
Kaikki on otettu irti mitä lähtee.
Taustalla näkyviä marjanpoimijoita ei vahingoitettu kuvauksissa.

Anaeorobinen kynnys on ylitetty jo hyvän aikaa sitten. Maksimeilla mennään.



Tuntuu melkein itsestäkin pahalta kun näkee miltä treenaajista tuntuu.

Hetken aikaa oli lupa huohottaa sauvojen varassa, mutta sitten piti jo lähteä liikkeelle. Aktiivinen palautuminen on tehokkaampaa kuin paikallaan seisoskelu.

Välitsempit kaverille. Hyvin me vedetään!
Taas lähtövalmiina. Ei varmasti tunnu mukavalta.


Tällaisen treenin seurauksena maitohaponsietokyky paranee ja lihaksisto kykenee  paremmin kestämään happivelan. Selvä hyöty tulevaan Tough Mudder -kilpailuun.


Polte ja paha olo.

Treenistä jäi sivustaseuranneelle hyvä mieli. Pojilla on asenne kohdillaan ja hyvä meininki.


"No ei tää oikeesti tuntunu missään" - jos kuvaaja kysyy :)
Lopuksi vielä verraa, maitohapot pitää huuhdella elimistöstä pois. Siihen auttaa kevyt loppuverryttely.

Loppuverra.
Taidetaan käydä jo kisataktiikkaa läpi.

Onneksi porukalla on hyvä koutsi Varalan urheiluopistolta. Palautumisesta puhuttiin paljon. Tällaisia treenejä ei voi tehdä kovin usein ja maksimitreenistä pitää palautua hyvin. Seuraava päivä on ehdottomasti lepopäivä. Lihaksia on hyvä palautella esimerkiksi putkirullailemalla.

Lopuksi jo hassuteltiin ja poseerattiin kuvaajille.

Kunnon karjaisu loppuhuipennukseksi!

Tässä olisi muuten joukko melkoisen päteviä triathlonisteja: on nimittäin kunto, asenne ja huumorintaju kohdillaan. Taidan alkaa puhuttaa poikia Triathlonteam226:n treeneihin :)