maanantai 2. kesäkuuta 2014

Maastopyöräkurssi osa 1: ketjut poikki

Maastopyöräilyn alkeiskurssi - sellaista en ole käynytkään ja sellainen minun, maailman kehnoimman maastopyöräilijän, ehdottomasti pitää käydä. Kaupin Kanuunat, tamperelainen pyöräilyseura, järjesti tähän mahdollisuuden. Kaksi kertaa, ei sido liikaa aikaa (kun ei tämä päälaji kuitenkaan ole) ja jos siellä jotain vaikka oppisi. Täydellistä! 

Tänään oli ensimmäinen kurssipäivä, tapaaminen Lamminpään urheilumajalla. Tupsahdin paikalle Managerin maastopyörän kanssa, minullahan ei ole omaa. Ensin käytiin läpi varusteita ja katsottiin pyörän ilmanpaineet. Minultahan lähti heti varmaan puolet paineista pois. Maastopyörälenkillä on aina hyvä olla mukana vararengas (köh, ei ollut...), pikaliitin ketjun korjaamista varten (mikä se on, nevahööd), juotavaa, energiaa ja mahdollisesti kyypakkaus. Tamperelaisilla on kuulemma lenkillä panaania ja pääkaupunkiseudulla natustellaan pähkinöitä. Niin se vaan menee, en tiedä miksi.

Paikalle tullessani olin jo bongannut jonkinnäköisiä esteitä ja syke oli pompannut hermostuksesta korkealle. En aja. Ainakaan tuosta isosta. 


Hirvitysesteet, tuostako muka pitäisi ajaa?


Kurssin vetäjä totesi, että kaikilla on hyvät välineet ja sennäköistä porukkaa, että homma sujuu. Siihen oli kyllä pakko todeta että ulkonäkö pettää... Jaettiin porukka kolmeen osaan ja alettiin harjoitella erilaisia juttuja. Ensimmäisenä oli tuo pahin painajaiseni, esteet. Ensin ajettiin mahdollisimman hitaasti ja tasapainotellen. Sitten käytiin läpi, miten esteet pitää ajaa ja vetäjä näytti mallia. Täysjoustolla kuulemma voi vähän ottaa kiinni tukkiin. Apua mitä mää teen mullaontäysjousto. Ei se minulla kuulemma ota. Ja minulle näytettiin, että minun pyörässäni on sellainen juttu joka suojaa eturattaita. Bashring se on sanoo Manageri. 


Tälleen näin, helposti vaan!


Ei helkkari. Ei parantunut liikaa ajatella, mentävä oli. Ensin helppo leveä lauta. No menihän se pyörä siitä ihan nätisti. Tsadaa, uskomatonta! Siitä vaan seuraavaksi kapealle lankulle. Ihan ohimennen tuli mieleen, että lankulle kävelyhän on teloitusmenetelmä. Entäs lankulle pyöräily? Viimeisenä kammottava tukki, ja niin vaan ajoin siitäkin. Monta kertaa. Pelotti. Ajoin silti!

Seuraavaksi ylämäkialamäkiharjoitus. Pienellä vaihteella etukenossa tuups rinne ylös ja taakse nojaten pehva takana viuuh rinne alas. Se oli ihan kivaa kunnes piti tulla yksi vielä jyrkempi lyhyt töppärä alas. Siis niin jyrkkä, että yksin en kuuna kullanvalkeana olisi edes yrittänyt. Nyt en kehdannut olla tulematta... Tulihan se pyörä siitäkin. Ja kun se tulee kerran niin sittenhän se tulee vielä monta kertaa. Kun vaan kerran uskaltaa, toistot on jo helpompia!

Kolmas harjoittelupiste oli myös alamäkeen. Ensin harjoiteltiin pyörän mukana elämistä ja vartalon kallistelua ja hallintaa. Voi jukra tuollaiset on kyllä minulle niin hyödyllisiä harjoituksia. Minulle, joka teen kaikki käännökset pyörällä niin laajoina että hyvä kun tie riittää. Varmasti saan hyötyä myös maantiepyöräilyyn. Sitten ajettiin alamäkeen mutkittelurataa. Ei mennyt hyvin eikä kovaa, mutta meni. Siinä kun vielä tosiaan oppisi olemaan rentona. "Ahteri ylös ja anna sen pyörän elää."

Sitten oltiin opit opittu, ja maastoon mars. Minun maastoajokokemuksenihan on hyvin rajoittunutta, kaikki kerrat mahtuu vielä yhden käden sormiin... Porukan perässä vaan ja vauhtia masiinaan. Siinä alkutaipaleella tasaisella pätkällä pyörästä kuului jokin ääni ja minulla loppui polkeminen kun tyhjää pyöri. Huusin "Tekninen!" niin kuin oltiin opetettu mutta niinhän se kärki oli jo sen verran karannut että ei kuullut. Onneksi perässä tuli porukkaa. Ensin luulin, että ketjut olivat hypänneet pois paikoiltaan mutta poikkihan ne oli! Ikinä ennen ei olleet menneet ja tänään kuulin ensimmäisestä kertaa siitä ketjunkorjauspikaliittimestä! On tämä elämä joskus ihmeellistä. Onneksi jostain repusta löytyi sopiva pikaliitin (niitäkin on erilaisia), ja siinähän oli tuhannen taalan oppimispaikka kun livenä pääsi näkemään miten ketju korjataan. Kannattaa muuten pitää mukana myös kertakäyttöhanskoja, muuten on kädet mustassa ketjurasvassa.

Ei siinä kovin kauaa mennyt kun pyörä oli taas ajokunnossa ja letkan kärkikin oli palannut katsomaan että mihin me jäätiin. Matka jatkui.

Tuli kivikkoa, juurakkoa ynnä muuta vaikeaa mitä nyt maastossa on. Jostain ajoin, jostain en. Ylitin kyllä itseni ja osaamiseni tooodellla moneen kertaan. Yksin olisi jäänyt ajamatta ne kohdat jotka porukassa vaan meni kun ei kerinnyt ajatella liikaa. Niin vaikeaa on kyllä pyörän päälle uudestaan nousta jos pysähtyy että kannattaisi ajaa vaan. Ihan vähän maastokosketustakin otin kun oli kivikkoa ja ylämäkeä eikä rohkeus riittänyt, hidastin, enkä oikeastaan tiennyt mitä olisin tehnyt ja hups kyljelleen. Kaatuili siellä muutkin, se oli lohduttavaa :)


Ketju korjaantuu pinkeillä kumihanskoilla :)

Yksi kunnon ylämäki sattui matkalle. Vaikka kuinka keräsin rohkeutta niin ei vaan kantti kestänyt polkea, hyppäsin pyörän päältä liian aikaisin pois. Siinä kohtaa kun oli vielä turvallista enkä kaatunut pysähtyessäni. Nössö. Meneehän se mäki juostenkin ylös.

Matkalle osui liian vaikeaa polkua, sopivan vaikeaa polkua ja kivaa polkua. Kivan polun osuus oli vielä aika pieni, mutta jos se siitä kasvaisi. Kunhan saisi pään kestämään, se tuntuu pettävän ensimmäisenä. En uskalla ja niin edelleen. 


Lopputurinat, ensi viikolla taas!

Kaiken tämän suoritin lukkopolkimilla! Vaikka vähän etukäteen mietitytti, flättipolkimilla olisi tuntunut vähän turvallisemmalta. Mutta niillä ei pääse kunnolla mäkiä ylös enkä ikinä opi polkemaan maastossa lukkopolkimilla jos en vaan polje. Niin. Piste.

2 kommenttia:

  1. Kivalta kuulosti maastopyöräilykurssi. Pitäisi itsellekin löytää joku vastaava juttu.

    VastaaPoista
  2. Oli kyllä tosi kivaa! Ja kehittävää.

    VastaaPoista