tiistai 21. heinäkuuta 2015

Ironman Frankfurt 2015, kisapäivä

Frankfurtin Ironman oli pari viikkoa sitten 5.7.2015, tässä raporttia miten meni niinkuin omasta mielestä. Blogin Facebooksivulta ja Instagramista tiedättekin pääpiirteittäin miten kävi. Tai en tiedä tiedättekö kun en oikein itsekään tiedä :D Ensin kerroin että tulos oli DNF (= did not finish) mutta viime perjantaina minulla olikin virallinen tulos Ironman age group -rankingissa.

Kisapäivän aamuna kello herätti ennen neljää, neljältä olin jo aamiaisella. Väsytti. Aamupala upposi jotenkuten, jännitystä oli kyllä havaittavissa. Ihan normaaliin tapaan ei maistunut, piti vähän pakolla kuitenkin syödä.

Aamupalan jälkeen käveltiin bussipysäkille, josta meidät kaikki, urheilijat ja kannustusjoukot, kyydittiin parinkymmenen kilometrin päähän keskustasta Langened Waldseelle uimaan.


Kisabussissa on tunnelmaa. Olisko vähän jännitystäkin.

Järvelle päästyä mentiin ottamaan pyörä pussista pois ja pumppaamaan renkaisiin ilmaa. Ninnillä oli pumppu ja luojan kiitos Ninni pumppasi mulle ilmaa renkaisiin, sen verran olin hermostunut että en tiedä miten itse olisin osannut. Ainakin sanoin ihan väärät paineet mitä sinne pitää laittaa! Nuo pyörään liittyvät tekniset jutut ei todellakaan ole vahvinta aluettani ja en sitten yhtäkkiä yhtään muistanut mitä sinne on laitettu. Laitettiin 8 barin paineet, jotka ihan varmasti oli kyllä liikaa kun Suomessakin on laitettu vain 7. Onneksi pelkäämääni rengasrikkoa ei kuitenkaan tullut. Renkaisiin oli toki laitettu litkua sisään jo ennen lähtöä Suomen Urheilupyörässä, eli rengasrikon sattuessa ilman lisääminen olisi pitänyt riittää.



Tarkastettiin vielä T2-pussukat. Laitoin pussukkaan myös kypärän ja ajolasit, pyörät olivat niin tiiviisti ja ahtaasti, että tuntui turvallisemmalta laittaa ne pussukkaan kuin valmiiksi pyörän päälle. Siitä ne olisivat voineet lennellä vaikka mihin. Tiesin, että en kuitenkaan uimasta ensimmäisten joukossa tule.

Mun paikkaa ei ollutkaan tolleen nimetty
niin kuin joittenkuitten paikat oli :D


Täytyy sanoa että en kyllä yhtään muista mikä
meitä suomalaisia tyttöjä on näin naurattanut :)
Täällä mä nyt sit olen. Vähän pitempi sunnuntailenkki edessä!

Uinti

Olihan siellä melkoinen määrä ihmisiä. Ensimmäisenä lähti pro-sarjat, sitten päästettiin irti ikäsarjoista pienempi lähtö, paremmat uimarit. Oma lähtö oli viimeisenä, siellä meitä sitten taisi olla jotain 2500. Miehet ja naiset kaikki samalla kertaa. Ei sitä parantunut hirveästi ajatella mitä on edessä. Olin vain luottavaisin mielin, että selviän kyllä. Ohjenuorana oli ottaa rauhallisesti ja pitää pää kylmänä, olin päättänyt että uintiosuuteen tämä homma ainakaan ei ainakaan kosahda. Oltiin lähdössä tyttöjen kanssa yhdessä, oli ajatuksena mennä suurinpiirtein keskivaiheille oikeaan reunaan (poijut kierrettiin vastapäivään). Taisi olla kaikilla muillakin sama suunnitelma, oikea reuna oli nimittäin jo ihan täynnä ja tukossa. Lähdettiin aika peräjoukoista liikenteeseen.

Minua ei haitannut lähteä perältä, ilman märkäpukua on kuitenkin turvattomampi olo eikä kenenkään kanssa painiminen mitenkään innostanut. Yllättävän hyvin pääsin pian uimaan omaa vauhtia, uimarit hajaantuivat tosi laajalle. Tosin eteen tuli aina sammakkouimareita tai vapaauimareita, jotka uivat jalat miltei pohjassa kun uintiasento petti ilman märkäpukua... Ohihan niistä oli päästävä. Yllättävän paljon minullakin oli ohitettavaa. Kääntöpoijullakin oli suht rauhallinen meininki, ihmettelin kyllä miten sitä ei voi vaan uiden kiertää vaan kaikki patsastelivat poijulla pystyasennossa. Pelotti että joku potkaisee liikkeelle lähtiessään. 

Osumaa tuli jonkin verran, yllättävän vähän kuitenkin. Tuntui, että miehet uivat aggressiivisemmin ja tulivat päälle. Itse kyllä himmasin tai vaihdoin vähän linjaa jos huomasin kolhivani jotakuta. Kerran joku huitaisi lasit silmiltä niin että niitä piti pysähtyä korjaamaan. Yhden ainoa kerran joku oikein huolella tuuppasi minua kyljestä sivummalle. Peesiapua en löytänyt, ei tuntunut olevan ketään samavauhtista edessä. Tuntui kyllä, että minua peesattiin. Vasta-aurinkoon oli paha uida kun ei nähnyt poijuja, siinä huomasin oman uintini hidastuvan, kuikuilin pää pystyssä aivan liian usein! Otin ihme kyllä suurimman osan matkasta happea joka kolmannella käsivedolla, sitä olen vasta tänä kesänä avovedessä harrastanut. Turvallisemman tuntuista on ottaa happea joka toisella käsivedolla, mutta se tuntuu toisaalta hitaassa vauhdissa vähän hätäilyltä ja kun joka kolmannella otti happea niin sai kurkattua vuoronperään kummankin puolen, että on siellä uimareita, eli luultavasti olen jotakuinkin linjassa. En kyllä luottanut muiden suunnistustaitoon, ja niin sitten kurkin itsekin (liian) useasti.

Siellä jossain kauhon.

Ilman märkäpukua uinti tuntui ihan hyvältä ja sujui hitaasti mutta varmasti. Uinti kävi 1,5 kilometrin kohdalla rannassa ja siitä lähdettiin toiselle, vähän pidemmälle kierrokselle. Oli hauska yllätys kun kannustusjoukot olivat siinä välirantautumiskohdassa! Olin ihan hämilläni kun olin vaan niin keskittynyt ja korjasin uimalaseja. 

Vaikka uin kamalan hitaasti niin silti 3,8 kilometrin uinnin loppuessa tuntui, että mitä, jokos tämä nyt loppuu, olisihan tätä vielä voinut jatkaa. Aika meni nopeasti ja olo oli hyvä, ei tuntunut yhtään väsyneeltä. Olin koittanut uida niin laiskasti kuin suinkin, järveen ei ollut tarkoitus voimia tuhlata.

Vaihtoon kiivettiin hiekkarinnettä ylös. Jalat olivat nilkkoja myöten hiekassa, en huomannut missään mitään jalkojen huuhtelumahdollisuutta eikä minulla ollut pyyhettäkään, joten pyyhin vaan jalkoja vaihtoteltan mattoon ja ajattelin että murehdin sitten myöhemmin juoksuosuudella että jäikö varpaisiin paljon hiekkaa. Vaihdossa söin banaanin ja join pullollisen vettä. Aurinkorasvaakin lisäsin (sitä oli aamulla jo kerros laitettu). Joku vapaaehtoinen suti aurinkorasvaa selkäpuolelle, mutta tunsin kyllä, että levitys ei kovin huolellista ollut. Minkäs teet. Kypärä päähän, pyöräkengät jalkaan ja geelit kisapuvun taskuun. Vessahätäkin oli, mutta vessa oli vasta vaihtoteltan jälkeen. Menin bajamajaan, kisapuku (kokopuku) alas, ja hupsista keikkaa ne taskussa olleet geelit pyörähti siihen bajamajan lattialle. Voi p...a. Äkkiä geelit käteen, ovi auki ja heitin ne ulkopuolelle. Mietin, mitä teen, onhan siellä järjestäjälläkin geelejä tarjolla... Ei kovin hygieeniseltä tuntunut, mutta tungin silti geelit takaisin kisapuvun taskuun ja päätin että unohdan koko jutun.

Tyhjenee se kaari paremmissakin kisoissa joskus :)
Kiire oli tullut lisätä ilmaa!

Pyörä löytyi omalta paikaltaan ja pääsin matkaan. 

Pyörä

Pyöräosuuden alku on mukavaa tasaista ja alavaa, siinä sai hyvin rauhoituttua, sykkeet tasoiteltua ja sopiva rytmi löytyi. Sykkeen piti pysyä aisoissa ja yhtään raskaalta ei saanut tuntua. Ensin pyöräiltiin parinkymmenen kilometrin siirtymä järveltä keskustaan, sitten 2 kierrosta. 

Ensimmäinen kierros oli aivan huikea. Siis ai-van käsittämättömän huikea, en vieläkään edes tajua. En tiedä miten normaalia on nauraa ääneen (useita kertoja) Ironmanilla? Yleisö ja kannustus nosti tunnelman kattoon! Tarkoitus oli nauttia matkasta ja sen todella tein! Kannustajat on hauskoja, kun niihin ottaa kontaktia niin ne vaan yltyy entisestään :) Porukkaa oli joka kylässä ja tienvierustoilla, baarit oli laitettu pystyyn, musiikki raikasi kaiuttimista, välillä joku kuulutti nimeltä "Soile aus Finnland", vesiletkuja oli vedetty taloista tielle urheilijoita viilentämään, kaikki hurrasi, huusi ja kannusti! Ensimmäisellä pyöräkierroksella oli kuuma, mutta ei vielä tolkuttoman kuuma. En tiedä, ehkä lämmintä oli vasta 35 tai jotakin... :) Huoltopisteillä oli suihkuja, lisäksi oli niitä ylimääräisiä yksityisten laittamia suihkupisteitä.

Kierroksella oli muutama vähän isompi nousu, mutta ei mitään mahdotonta. Pitkääkin nousua oli, mutta katsojat piti huolen että kannustusta riitti! Yksi pätkä, nimeltään yllättäen "The Hell" oli mukulakiveä. Alla olevat pari kuvaa on napattu reitiltä kun torstaiaamuna ennen kisaa käytiin autolla ajamassa reitti läpi.

The Hell, mukulakivet


Ihana kylä minkä läpi ajettiin!

Eipä sitä triathlonpyörällä tule mukulakivillä ajettua, alkoi sekin niin naurattaa kun siihen tärinään ekaa kertaa ajoi! Ja samalla pelotti ihan hirveästi että eihän nyt vaan rengas mene rikki. The Hell -pätkän jälkeen oli heti huoltopiste, josta sai mahdollisesti tippuneen pullon tilalle uuden, samoin oli pyörähuoltoapua tarjolla.

Juomaa kului todella paljon ja energiaa otin säännöllisesti. Geeleille, patukoille ja suolatableteille olin tehnyt suunnitelman, jota noudatin. Yleensä olen aika suuripiirteinen ja unohdankin urheillessa juttuja kun ajattelen omia asioitani... Esimerkiksi ratajuoksussa on ihan kamalan vaikea laskea kierroksia kun ajatukset aina karkaa eikä mielessä pysy montako kierrosta olen mennyt. Nyt kyllä suunnitelma pysyi todella kirkkaana mielessä koko ajan. Näköjään kun on tarkka paikka niin sitten keskityn kyllä hyvin. Otin ensimmäisen puolituntisen jälkeen geelin, siitä jatkoin geelejä 45 minuutin välein. Geelien välissä otin aina patukkaa ja suolatabletin. Niitten kanssa ei ollut minuutilleen tarkkaa, katsoin aina vähän tilannetta minkälaisessa maastonkohdassa olen tai sattuuko huoltopiste olemaan sopivasti hollilla. Kahdella huoltopisteellä otin banaaninpuolikkaankin. Juotavana oli yhdessä pullossa urheilujuomaa ja kahdessa vettä, toinen juotavaksi ja toinen kropan viilennykseen. Juodun nesteen määrästä oli todella vaikea pysyä kärryillä, joka juomapisteellä pyrin vaihtamaan kaikki pullot täysiin, että varmasti riittää. Eikä pelkästään riittämisen takia, vaan sen takia että juoma lämpeni niin nopeasti. Lämmin vesi ja urheilujuoma on pahaa. Ekalla kierroksella en tosin vielä tiennyt, että pian lämmin juotava muuttuu kuumaksi.

Energian kanssa ei ollut mitään ongelmaa, vessaan piti pysähtyä ekan pyöräkierroksen lopulla, mietin että on varmaan ainakin tullut juotua riittävästi. Pyörä parkkiin ja bajamajaan, voi herranen aika mikä kuuma koppi se oli! Alkoi oikein hirvittää että sieltä on päästävä äkkiä pois kun muutenkin kroppaa oli vaikea saada pidettyä viileänä!

Olin niin hyvällä fiiliksellä tässä kohtaa! Kuva: Ville Litmo

Viimeinen isompi nousu oli aika tiukka, mutta se oli aivan upea! Jo kauas näkyi mäki, joka oli mustanaan ihmisiä, keskellä oli kapea väylä mistä pystyi ajamaan. Ihmiset kannustivat ihan iholla! Kannustus ei ollut mitään ihan sellaista pientä taputusta, vaan raivokasta ja niin energistä että sitä alkoi oma pyörävauhtikin tiukkaan ylämäkeen nousta ihan liikaa! Taisin jo alkaa puuskuttaa, kun kaksi nuorta miestä kummaltakin puolelta lähti työntämään minua selästä ylämäkeen, sain kyllä hyvät vauhdit :D

Ensimmäinen kierros meni kuin siivillä ja kohta jo näkyikin Frankfurtin pilvenpiirtäjät horisontissa ja lähestyin keskustaa toiselle kierrokselle. Kierroksen lopulla alkoi vähän tuulla. Aloin myös yskiä samanlaista kuivaa yskää kuin perjantain juoksutreenissä. Ihmettelin sitä taas, mutta se meni onneksi nopeasti ohi kun hiljensin vähän vauhtia.

Keskustaan tullessani näin ison lakanan, jossa oli oma nimi. Ihan huikeeta! Parhaat kannustajat Riikka ja Ville olivat reissanneet Frankfurtiin katsomaan kisaa ja kannustamaan, niin parhautta :) Olin ihan liikuttunut tuon kyltin näkemisen jälkeen! 

Mun kannustajat <3  Kuva: Ville Litmo

Seuraavaksi näin Managerin ja keskityin vaan huutamaan että keskisyke on hyvä ja mulla on kaikki tosi hyvin! Arvelin, että siellä saatetaan olla huolissaan, mikä on kunto. Ei siinä pyörällä kauheasti ole aikaa rupatella niin sain onneksi kuulutettua että hyvin menee. 

Niin siinä sitten kävi että melko pian toisen kierroksen alussa olotila huononi tosi nopeasti kun aurinko alkoi rökittää kuumemmin ja keli kuumeni ihan huomattavasti. Toisen kierroksen ensimmäisessä ylämäessä oli selvää, että nyt liikutaan vaarallisilla vesillä. Tehoa vaan pois, lisää nestettä niin sisäisesti kuin ulkoisestikin aina kun se on mahdollista. Ihan uskomattoman tuntuista se kuumuus. Sitä luulisi, että tuuli viilentää, mutta se tuuli ei kyllä viilentänyt. Sitä oloa voisi havainnollistaa menemällä saunaan 40 asteeseen pyöräilemään ja samalla puhaltaa kuumalla föönillä päin naamaa. Miten tuuli voi ollakin niin kuuma?

Siinä sitten mietin, että no niin, kaikki on edelleen ihan hyvin kun tiputin vauhtia, mutta nyt jos joku seuraa tulosseurannasta mun menoa niin ne luulee että no nyt se hyytyi... Mietin vaan että voi kun voisin kertoa kaikille miten kuuma täällä on. Toinen kierros meni parikymmentä minuuttia hitaammin. Kuumuus oli hidastumiseen suurin tekijä. Teiden varsilla alkoi näkyä pökertyneitä pyöräilijöitä. Toivoin, että en joudu ensimmäisenä paikalle jos joku pökertyy, en tiedä osaanko tehdä mitään. Onneksi näkemilläni tapauksilla oli jo apua paikalla. Pelottavan tuntuista alkoi olla kun omaakin olotilaa piti koko ajan tarkkailla. 

Yhtäkkiä huomasin, että mikäs on kun vasen käsi ei tunnu toimivan, ei ranne eikä sormet. Voi vietävä, olin laittanut kellon ranteeseen, tietenkin aamulla normikireydelle, mutta päivän mittaan oli kädet turvonneet niin, että kello puristi niin ettei ilmeisesti enää veri kiertänyt. Hölläsin Suunnon ranneketta pari pykälää ja heiluttelin sormia ja rannetta. Melko tunnotonta oli. Mutta pieneltä vaivalta se sen kuumuuden rinnalla tuntui kuitenkin.

Pysyin energiasuunnitelmassa tiukasti, pää ja ajatukset pysyi kyllä kasassa. Kroppa alkoi käydä niin kuumana että huoltopisteille piti pysähtyä suihkun alle. Jos ei ollut suihkua, vesipulloihmiset tyhjensivät pulloja päähän, niskaan ja selkään. Kaikki olivat todella avuliaita ja ihania. Ongelmana alkoi olla se, että huoltopisteiden välillä juotavat ja kropan viilennysvesi kuumeni. Vaikka vettä olisi riittänyt, niin ei kuumalla vedellä saa kuumaa kroppaa viilennettyä. Vaikeaa alkoi olla. Välillä otin juotavaksi kokistakin, että saisi jotain vaihtelua. Kokis oli vedellä laimennettua, ja jollain huoltopisteellä sekin oli jo valmiiksi lämmintä... Melko "mielenkiintoisen" makuista. Lopussa oli vielä yksi pitempi huoltoväli, siinä alkoi olla jo tuskaista ja tuntua siltä että nyt kyllä saisi jo kohta pian olla huolto. Toisaalta juuri sillä välillä muistan ohittaneeni paljon, ilmeisesti vieläkin hyytyneempiä kilpailijoita.

Oli se ihanaa kuulkaa tulla vaihtoon ja päästä pyörän päältä pois! Ilmeisesti yli 40 astetta siellä pyöräosuudella on pahimmillaan ollut, ja siltä se kyllä tuntuikin.

Juoksu

Juoksuvaihtoon tullessa joku otti pyörän, siitä ei tarvinnut huolehtia. Pääsin suoraan hakemaan T2-pussia ja vaihtotelttaan. Pyöräkengät pois, kypärä pois, laitoin taas lisää aurinkorasvaa ja avustaja laittoi sitä selkäpuolelle. Onneksi oli vara-aurinkolasit juoksupussissa, pyörälasit olivat jo niin tahmaiset kaikissa niistä suihkuissa seisomisista että niistä ei meinannut nähdä läpi. Tossut jalkaan, mutta piru vieköön kun en meinannut saada nauhoja kiinni, se puutunut vasen käsi ei toiminut yhtään.  


Kannustajilta vettä niskaan! Kuva: Ville Litmo

Lähdin juoksemaan. Tai "juoksemaan"... Alusta lähtien sattui keuhkoihin. Kummallinen ja outo tunne! Sykkeen nostaminen tuntui ikävältä, tuntui että 138 on suurin piirtein maksimi. Itse asiassa maksimisyke juoksussa oli hetkellisesti 142. Sitä ei voinut kauaa ylläpitää. Muutenkin matkanteko oli hidasta, kun piti edelleen kroppaa viilentää ja huolehtia nesteytyksestä. 

Se oli hassua, että jalat olivat hyvän tuntuiset, toki väsyä oli, mutta ei mitään kramppeja tai ikäviä tuntemuksia. Edes triathlonin puolimatkalla pyöräilyn jälkeen jalat eivät koskaan ole olleet niin hyvän tuntuiset. Monta kertaa kuulostelin oloa ja ihmettelin, kun mihinkään ei satu.

Matka eteni huoltopisteeltä toiselle. Huoltopisteitä oli todella hyvin, suurinpiirtein 1,5 kilometrin välein. Ja kyllä sitä viilennystä kaipasikin. Parilla pisteellä oli pelkkää vettä, muilla oli hyvä kattaus kaikenlaista. Nautin kaikesta mitä oli saatavilla: ensin suihkun alle, sitten vettä ja urheilujuomaa sekä lisäksi geeli jos oli sen aika, sitten ehkä appelsiini- tai sitruunaviipale suuhun, jäitä lippikseen, kisapuvun lahkeisiin ja puvun alle, vielä sienet käteen tai puvun hihojen alle. Melkoinen setti oli ja aikaahan siinä aina meni, kävelin huollot läpi ja niiden jäiden kanssa piti pysähtyäkin että sai ne liukkaan jääkuutiot aseteltua lahkeisiin. Se tuntui kuitenkin tekevän hyvää niin en viitsinyt jättää sitä setistä poiskaan. Jää ei loppujen lopuksi tuntunut edes mitenkään kylmältä, varmaan siinä kuumudessa se suli niin nopeasti.

Keuhkoihin vaan sattui, voi että se tuntui niin ikävältä että tein heti päätöksen, että terveys edellä menen ja mitään ei riskeerata. Täältä tullaan terveenä kotiin. Kävin kahdella ekalla juoksukierroksella bajamajassakin, taas oli geelit puvun taskussa, ensin tyhjensin taskut nurmikolle, sitten puvun yläosa pois ja kuumaan koppiin. Sitten litimärkä puvun yläosa taas takaisin päälle (ei ole helppoa), geelit taskuun ja menoksi. En kyllä enää ikinä haluaisi täydelle matkalle kokopuvulla, niin hankalaa ja hidasta se oli noissa olosuhteissa. Mutta olin kyllä siitä iloinen, että bajamajaan oli asiaa, kroppa tuntui toimivan ja nesteasiat oli ihan kunnossa. Siinä juostessa olinkin ihan tosi onnellinen, kun tajusin, että mulla on asiat oikeasti tosi hyvin ja varmasti klaaraan hommaan loppuun kuumuuden osalta! 

Ne keuhkot alkoi kanittaa niin pahasti, että tiesin, että jossain vaiheessa on siirryttävä kävelyyn. Mietin, että pääsisinköhän puoleenväliin tällä hitaalla juoksu-huoltopiste -taktiikalla, mutta en päässyt. 17 kilometrin kohdalla tein päätöksen, että aurinkokohdat pitää kävellä ja vain varjokohdissa juostaan. Miten ihmeessä keuhkoihin voikin sattua? Kisajärjestäjät olivat muuten muuttaneet juoksureittiäkin kuumuuden takia niin, että varjopätkää tulee reitille vähän enemmän. Hieno teko. 

Siellä jotakin neuvotellaan kannustusjoukkojen kanssa.
Kuva: Tomi Mäenpää

Sitten alkoi tuntua jo siltä että ei tässä kyllä oikein parane juosta ollenkaan. Jos syke meni yli 130, tuntui huonolta, jos se pysyi alle 130, se oli ookoo. Reippaalla kävelyllä se pysyi alle 130, joten sillä mentiin. Ajattelin, että no, nautin nyt tästä matkasta vaan. Ihmiset kuitenkin kannustivat vaikka kävelinkin. Laskeskelin, että nyt näyttää siltä, että en kyllä millään kävellen ehdi 15 tunnin aikarajan puitteissa maaliin. Sitten mietin, että mitähän ne täällä oikein tekevät kilpailijoille, jotka ovat reitillä vielä klo 22 jälkeen. Kerätäänköhän minut pois sieltä jossain vaiheessa? Päätin, että selvitän sen. Mitään hätää ei ollut, olo oli muuten hyvä, juoksemaan vaan ei pystynyt niin ajattelin että mikäs tässä kävellessä, mennään tällä niin pitkään kuin saan mennä.

Jonkin ajan päästä tuli harmistus. Voi että tämä nyt jää juoksusta kiinni enkä ehdi maaliin. Voi kökkerö sentään nyt en saa kuulla sitä "You are an Ironman" -kuulutusta. Voi elämä pitikö tänne asti tulla enkä pääse maaliin. Olin sanonut Managerille, että jos alkaa näyttää siltä, että pääsen maaliin, niin käy ostamassa minulle Ironman-muki exposta. En tiedä miksi jätin sen ostamatta, olisin ehkä vähän halunnut sen mutta mietin että jos en vaikka pääsekään maaliin niin en kyllä siitä kahviakaan juo :D Voi nyt ei sitten tosiaan tarvitse mukia mennä hankkimaan. Itketti ja harmitti, suunnittelin että kunhan kohdalle osuu sopiva puu niin istun sen juurelle hetkeksi itkemään ja kokoan itseni.

En kerinnyt puuta löytää, kun vierellä alkoi joku mies juttelemaan. Käveli myös ja kysyi miten menee. Niiskutin alahuuli väpättäen ja sanoin että harmittaa kun en ehdi maaliin kun en voi juosta. Hän jutteli että ei myöskään voi juosta kun jalkoihin sattuu (oli jo kierrosta edellä). Alkoi katsella kelloa ja sanoi, että hei, kyllähän mulla on mahdollisuus ehtiä, kykenisinkö kävelemään vähän nopeammin? Minua alkoi naurattaa, että johan on tsemppikaveri ja laskeekin vielä ihan päin mäntyä! Hän tsemppasi ja jatkoi samaan hengenvetoon että on kyllä kamalan ärsyttävää sellainen amerikkalainen youcandoit-meininki :D Sitten minua nauratti jo ihan oikeasti, että hei, koko tämä Ironman-konsepti on juuri sitä, anything is possible ja mitä kaikkea :) Siinä jutellessa selvisi, että hän on venäläinen Sergei. Juteltiin kaikkea, hän kyseli minkälaista on Suomessa harrastaa triathlonia, puhuttiin vähän venäjäksikin kun kerroin että osaan venäjää. Huoltopisteellä aina mentiin eri tahtia, mutta yleensä sain hänet kiinni kun kävelin reippaammin ja hoputin että eikös nyt jo mennä. Kävelin todella reippaasti ja hänellä taisi olla vähän tekemistä että pysyi kävellen vauhdissa!


Minä edellä, Sergei tulee perässä :D Kuva: Ville Litmo

Mistä se ihminen siihen tulla tupsahti, en tiedä, mutta huono mieli oli omalta osaltani poispyyhitty ja oli taas ihan mukavaa! Sääkin alkoi silloin iltamyöhään olla parempi kun ei ollut enää niin tolkuttoman kuuma. 

Jossain vaiheessa Ursula ja Ninni saivat minut kiinni. Ihana oli nähdä ja jutella hetken aikaa ja kyllä alkoi itkettää (taas!)! Olin iloinen, että pääsevät yhdessä kohta maaliin!

Kävelin viimeisellä kierroksella, kello oli vähän vaille kymmenen. Yksi järjestäjäihminen huikkasi minulle, että hei leidi, tiedätkö että kello on kohta kymmenen? Sanoin, että joo tiedän, ajattelin että menen reitin loppuun asti jos sopii? Hänelle se oli ihan ookoo. Kellon tullessa kymmenen huomasin, että huoltopisteitä alettiin kerätä pois, tietenkin. Jatkoin silti kävelyä. Vielä juoksi joku japanilainen ohi, huikkasin kannustusta mutta ei reagoinut mitenkään. Ajattelin että ei kuullut tai ymmärtänyt, mistä noista tietää. Seuraavan mutkan takana olikin ollut onneksi sopivasti ensiaputeltta, hän oli tuupertunut siihen ja oli onneksi jo hoidettavana ja ambulanssikin tuli nopeasti. Oli kyllä todella paha mieli monen ihmisen puolesta kuinka vetivät itsensä rajoille.

Kello oli vähän yli kymmenen, kun totesin, että saksalaisella tehokkuudella reitiltä on jo kerätty aitoja pois, olivat tien vieressä niputettuina, samoin reitti alkoi olla jo siivottukin. Mietin, että mitenkähän on, muistanko mistä reitti menee? Sunnuntai-iltaa viettäviä frankfurtilaisia käveleskeli ja istuskeli pitkin joen rantaa. Minä kävelin reippaasti litimärässä kisapuvussa numerolappu vyötäisillä. Päätin, että enköhän nyt oikaise jo maalia kohti kun tiesin missä olin. Olisi se ollut ehkä vähän liian noloa eksyä sinne loppuhuipennukseksi :) Vielä köpötteli joku tiesminkämaalainen mies ohi. Kysyin, että käännyttäisiinkö tästä jo takaisin, ajattelin että saan seuraa paluumatkalle. Hän sanoi, että kisa on kesken. Minä sanoin, että kisa on ohi, kello on jo yli kymmenen. Hän sanoi "but then they don't say that you are an Ironman". Sanoin, että ei ne nyt kuitenkaan sano sitä enää kun me ollaan myöhässä... "I'll go anyway" sanoi hän ja köpötti eteenpäin. No ei sitten... 

Minulla jäi joku parin kilometrin pätkä menemättä, sieltä olisi saanut sen viimeisen kierrosrannelenksun.



Mietin kävellessäni, että mistäköhän takaportista sujahdan sinne maaliin. Kun tulin kohtaan, josta matto vei kohti maalia, kysyin että mistä nyt kuuluu mennä. Siitä niin, mattoa pitkin vaan, ohjeistettiin. Sanoin, että tiedättekö te että olen myöhässä? Ei sillä väliä, kujaa pitkin vaan maaliin kuulemma. Aloin juostakin kun ihmisiä oli vielä paljon hurraamassa ja kannustamassa! Mitä ne siellä vielä teki! Sitten vastaan tuli auto, se auto jonka päällä näkyy kulunut aika, oli jätetty keskelle kapeahkoa mattokujaa. Meinasin, että en varmaan voi mennä siitä ohi, mutta taas minut tuupattiin reitille, ihmiset kannusti, heitti ylävitosia ja heilutti valotikkuja! Ihan hullua! Tuuletin juosten maaliin ja minulle lyötiin mitali kaulaan. Sanoin taas, että olen kuulkaa myöhässä. "You deserve it", minulle sanottiin. Olin ihan hämmentynyt, mutta mikäs siinä, maalissa oli kiva olla! Manageri ja ystävä vastaanottamassa :)

Kyllä oli kannustus huikeaa, ihan huikeaa!

Maali

Kello oli jo niin paljon, että sanoin, että käyn äkkiä hakemassa pussukkani ja syömässä vähän jotakin elpymisteltassa. Meni vähän aikaa että löysin ruokaa, elpymisalueella oli varmaan 5 ensiaputelttaa täynnä porukkaa. Jestas. Manageri sanoi, että kohta minun jälkeeni sinne oli tuotu 3 ihmistä paareilla vielä.

Söin ja pyysin jotakuta ottamaan minusta kuvan. Piti päivittää heti sosiaalinen media, arvelin että joku saattaa olla huolissaan kun minulla ei varmastikaan näy juoksun loppuaikaa eikä kokonaisaikaa. Ja kun minulla oli kaikki oikein hyvin! Järkikin vielä juoksi ja jalat toimi hyvin :) 

Kunnossa ollaan melkoisen pitkän päivän jälkeen.

Haettiin vielä T1 ja T2-pussukat ja pyörä, sitten käveltiin hotellille nukkumaan. Fiilis oli jännä, olin ehkä tietenkin vähän pettynyt mutta sitten en kuitenkaan. Se, että olin niin hyvissä voimissa oli minulle itselleni kaikkein tärkeintä. Tavoitteena oli tulla terveenä maaliin ja taisin onnistua siinä. 

Olen edelleen sitä mieltä, että onnistuin. Keskeytysprosentti (DNS & DNF) oli todella iso, 34,5%. Luulin ensin kuuluvani siihen sakkiin, mutta perjantaina tuli sähköpostia, "Updated AGR points", ja kas minulla on näköjään Ironman ranking-pisteitä. Miten voi olla? Menin katsomaan tuloksia vielä, ja minulla olikin siellä loppuaika! Ei tämäkään organisaatio näköjään ihan täydellisesti toimi. Siinä nyt on "virallinen" tulos, vaikka se ei totuus olekaan - juoksuosuudelta jäi menemättä parisen kilometriä. Tulos joka ei ole oikea tulos:



10 kommenttia:

  1. YOU ARE AN IRONMAN.

    Kuka tahansa joka tetsaa 15 tuntia noissa olosuhteissa on ansainnut tittelin sekä virallisen ajan. Jos olosuhteet olisivat olleet yhtään inhimillisemmät, niin olisit kyennyt siihen "kevyesti". Osoitit sisua ja sinnikkyyttä sekä kykenit kaiken tuon keskellä toimimaan järkevästi, joten lämpimät onnittelut, Ironman.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista sanoista! Taas silmänurkat kostuu :) Tuolla tuli kyllä harvinaisen selväksi, että kisapäivänä ei ole itsestäänselvää, että voisi testata senhetkisen fyysisen kuntonsa, vaan päivän olosuhteet vaikuttaa valtavasti. Niihin ei voi vaikuttaa ja ehkä se tekee tästä harrastuksesta vielä mielenkiintoisemman!

      Poista
  2. Mieletön suoritus, huhhuh!! Onnea!!! Oot todellakin ironman!! ;)

    Hullut olosuhteet olleet, aivan käsittämätöntä. Sisukas nainen olet!

    Onko nälkää lähteä uudelleen? ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna! Juu, luulen, että en ikinä enää törmää vastaaviin olosuhteisiin :)
      Mitä luulet onko nälkää jäljellä? ;-) Paljastanko vai pidänkö jännityksessä...? :D

      Poista
  3. Mahtavaa Soile - onnittelut! Huima suoritus äärimmäisissä olosuhteissa, hienosti ja fiksusti kisattu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pia! Se oli kyllä päivä, joka jää ikuisesti mieleen. Siinä riittää vieläkin pureksittavaa.

      Poista
  4. Hei Soile!

    Ai että miten upea kisaraportti!! :)
    Miusta sie oot kyllä kanssa ehdottomasti ironman, ihan huikee asenne siulla ollu tuossa kisassa kaikesta tuosta älyttömyydestä (paahtava kuumuus) huolimatta! Mitä mielenlujuutta ja sisua mennä vaan eteenpäin eikä jättää leikkiä kesken vaikka portit ois jo ns. kiinni, hienoa! :)
    Paljon onnea ironmanille, oot kyllä niin tulokset ja paidat ja mitallit ansainnu ja sennii kahvikupinkii oisit :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanne :) Älyttömyys kuvaa aika hyvin tuota päivää! Kahvikuppi jäi tällä kertaa tosiaan hankkimatta :D

      Poista
  5. Jostain toisesta blogista eksyin tänne lukemaan, ja hyvä, että eksyin! huikea suoritus ja hieno raportti! Ihailen asennettasi mennä terveys edellä. Erityisesti noin haastavissa olosuhteissa se oli varmasti todella fiksua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Suvi! Tässä kisassa testattiin enemmän päätä kuin kuntoa. Tällä kertaa näin! Pääasia, että jäi hyvä mieli!

      Poista