Mutaprinsessa

Eilinen Tough Mudder -testikisa on pyörinyt päässä, samoin pyörii Berliinin maraton. Pää alkaa olla ylikuorimitettu! Muutama ajatus pitänee vielä purkaa ja laittaa pari fiilistelykuvaa.

Jyrkkää rinnettä alas rennoin askelin.

Eilinen Tough Mudder -testi tuntuu olkapäissä ja sääret ovat täynnä kaikenlaisia skraapaleita, mustelmia ja ruhjeita. Ahteri on istumahellä kun laskettelin pyllymäkeä kovalla alustalla. Käsissä ja olkapäissä on ihmeelliset lihakset kipeinä. Vasemmassa olkapäässä varsinkin joku lihas kanittaa oikein huolella, en aamulla saanut takkia päälle. Mutta aika pienillä vaurioilla selvisin kuitenkin. Jalat on yllättävän hyvän tuntuiset, pelkäsin paljon pahempaa.

Testi oli aika rankka juttu! Olenhan minäkin sellainen ihan tavallisen hyväkuntoinen, mutta radalla kyllä koiteltiin. Varsinkin narukäteni meinasivat koitua kohtalokseni. Onneksi teemana oli joukkuesuoritus, ja se kyllä onnistui sataprosenttisesti. Omassa joukkueessa oli neljä miestä ja kaksi naista. Aina meni kaksi miestä edellä esteelle ottamaan vastaan ja perässä tuli kaksi huolehtimassa että päästään esteen yli. Olo oli kuin prinsessalla, siinä määrin kuin se mudassa kontatessa voi olla.

Alla oleva kuva kertoo juuri tämän tarinan: kaksi nopeaa miestä juoksi ensimmäisenä esteelle  ja jäivät tukemaan huojuvaa häkkyrää. Seuraavana tulevat naiset ja perässä miehet valmiina nostamaan / työntämään / tuuppaamaan / kannustamaan / mitä vaan. Yleensä miehet tuppaavat olemaan vahvempia, minkäs sille voi. Vaikka tottakai mieleltäni olen ikinuori ja vahva peppipitkätossu, mutta joskus tarvitaan apua :)

Ensin esteelle pojat, sitten tytöt, sitten pojat.

Montako miestä oikein tarvitaan tuuppaamaan minut ylös? 

Seuraavassa kuvassa  näkyvä roikkumishaaste oli minulle pahin. Eihän tuollaiseen riitä voimat  alkuunkaan kun en mitään tuontyyppistä ole tehnyt. Ikinä en ole päässyt yhtäkään leuanvetoakaan, joskus mietin kyllä että siitä voisin ottaa itselleni haasteprojektin. Heilautus korilta korille meni maakosketuksen kautta. Oikeassa kisassa olisin humpsahtanut mutaan.

Mä mikään apina ole! Ilmeestäkin näkee että on paha paikka.

Muta muuten haisee ihan järkyttävän pahalle :) Eilen laitoin kaikki vaatteet heti pesukoneeseen, yhtenä myttynä vaan. Ensimmäisen pesun jälkeen muta haisi edelleen, koneellinen piti pyöräyttää samantien uudestaan, jotta mudan tuoksu hälveni.

Suomalaisella sisulla mennään jääveteen lyhythihaisella!

Olen vielä tänäänkin silti vankasti sitä mieltä, että tuo ojassa rämpiminen oli hauskinta! Kamalia olivat kyllä veden alla vaanivat terävät oksat ja katkenneet puut. Ja jos jalka otti jossain kohtaa pohjaan niin sitten pohja upotti niin ettei sinne juuri kannattanut astua. Kylmää se vesi oli, mutta ihmeesti minä kylmänpelkoinen sieltä selvisin. On siitä varmaan jotain iloa, kun käyn joka aamu pulahtamassa järvessä, vaikkakin hyvin pikaisesti.

Katsokaas, sieltä lähtee korkea kyynärpää!

Alla olevassa kuvassa muistan fiiliksen, kirota pärräsin ääneen kun plumpsahdin jonnekin suonsilmään, vaikka luulin että pohja pitää. Kuvassa vasemmalla näkyy Varalan tyyppi katselemassa, kun oikein tarkkaan katsoo kuvaa niin näkee että hän nauraa! Ettäs kehtaa. Ei tartte auttaa. Kyllä mää täältä pääsen. Nii.

Mutarämpijöitä vakoillaan puun takaa.

Harmitti, kun en pystynyt kovin paljoa kannustamaan ja tsemppaamaan muita, sen verran pisti puuskuttamaan. Saa nähdä miten käy. Hienoa hommaa mutta pelkokertoimilla mennään. Sanoin haastattelussakin rehellisesti heikkoudekseni sen, että uudet asiat ovat aina vähän pelottavia. Ristiriitaista, koska kuitenkin innostun usein kovasti kaikesta uudesta. En ole kovin rohkea. Paitsi kun päätän jotakin, niin silloin sen teen. Vaikkapa nyt se iänikuinen uimaanopetteluesimerkkini: neljä vuotta sitten en uskaltanut laittaa päätä veden alle, ensi kesänä aion uida triathlonin täydellä matkalla 3,8 kilometriä. Kyllä se into ja tahto vie mennessään, ja silloin teen pelottavatkin asiat kun tarpeeksi haluan. Niin se meni eilenkin rata läpi huomaamatta vaikka olin tukevasti epämukavuusalueella.

Asenne kohdillaan!

Tästä Varalan konseptista muuten vinkki työpaikan tyky- tai virkistyspäivään, lupaan että on ikimuistoinen tapahtuma!

Aamulla lennähdän sinne Berliiniin (herätyskin on siis jo ihan kohta...), maraton odottaa sunnuntaina. Kokemuksesta toiseen!